Niskalan puulaji­puisto eli arboretum

Alueella kasvaa runsaasti Suomessa luontaisesti esiintyviä lehtipuita ja -pensaita. Kosteaa ja rehevää maaperää suosivat tervalepät, kynäjalavat, hieskoivut, tuomet ja raidat reunustavat lampea ja sinne johtavan ojan vartta. Hieman kuivemmilla kasvupaikoilla viihtyvät rauduskoivut, kotipihlajat, harmaalepät ja taikinanmarjapensaat.

Sammakot käyttävät lampea keväisin kutupaikkanaan. Kesäiltaisin lepakot hyödyntävät aluetta saalistaen hyönteisiä. Alueella tavataan runsaasti lehtometsien lajistoa kuten satakieli, mustapääkerttu, kultarinta, viitakerttunen ja viitasirkkalintu.

Luonnon monimuotoisuuden vaaliminen on yksi arboretumin hoidon keskeisiä periaatteita. Siksi eri lajien muodostamaa lahopuuta on paljon sekä maassa että pystypökkelöinä eri puolilla ja arboretumin annetaan kasvaa monikerroksisena ja monilajisena metsänä. Tiheiden metsäkuvioiden lisäksi alueella on pieniä metsäaukioita ja niittyjä, joissa viljellään mm. hedelmäpuita ja marjoja tuottavia puita ja pensaita.

1 Saarnivaahtera Acer negundo

Saarnivaahtera ei alueen muista puista poiketen ole kotimainen laji vaan on kotoisin Pohjois-Amerikasta.

Saarnivaahtera on monessa suhteessa erikoinen vaahteralaji. Sen lehdet eivät lainkaan tuo mieleen vaahteroita, vaan pikemminkin esimerkiksi saarnen, josta suomenkielinen nimikin juontaa juurensa. Saarnivaahteran kukkiminen on myös erikoista, sillä laji on kaksikotinen, eli emi- ja hedekukat syntyvät eri kasviyksilöihin.

Saarnivaahtera on osoittautunut hyvin kestäväksi ilmastollisesti ja sitä käytettiin runsaasti koristepuuna, kun Venäjällä rakennettiin Kaukoidän rataa. Saarnivaahteroita istutettiin rautatieasemille ja esimerkiksi koillisessa Kiinassa, entisessä Mantsuriassa saarnivaahtera on levinnyt luontoon siinä määrin, että tätä amerikkalaispuuta pidetään siellä nykyisin luonnonvaraisena lajina.

Myös Suomessa saarnivaahtera on osoittautunut hyvin kestäväksi puuksi. Valitettavasti sitä ei enää nykyisin istuteta kovin runsaasti. Saarnivaahteran keltainen ruska ei ole erityisen näyttävä, mutta se on kesäaikaan valoisa, avoimen latvuksen puu, jolla on ilmavanvihreä sävy.

Kavaleffin aikainen saarnivaahtera on nykyisin romanttinen raunio, tuskin enää puu. Lyhytikäisen saarnivaahteran elinkaari on hyvin näkyvillä tässä puussa, sadassa vuodessa näkyy sen koko elämä.

2 Raita Salix caprea

Raita on Suomen lähes 40 luonnonvaraisesta pajulajista kaikkein suurikasvuisin. Se on yleensä yksi- tai monirunkoinen, noin kymmenmetrinen puu, mutta saavuttaa joskus suurempiakin mittoja. Niskalassa kasvaa useita, jo raunioitumisensa partaalla olevia raitoja, jotka lienevät Kavaleffin aikuisia, lähes sadan vuoden ikäisiä puita. Raidan ränsistyminen alkaa hyvin varhain, eikä se usein saavuta juuri enempää kuin noin 50 vuoden iän. Isot puumaiset yksilöt ovat usein lahottajasienien ja hyönteistoukkien vahingoittamia ja erityisesti kolopesijöiden suosimia pesäpuita pehmeän puuaineksen vuoksi.

Kuten muutkin pajulajit, on raitakin kaksikotinen kasvi. Kaksikotisilla kasveilla emi- ja hedekukat muodostuvat eri kasviyksilöihin. Raidan emikukat ovat vaatimattomia, mutta hedekukat näyttäviä keväisen metsäluonnon kaunistuksia ja tärkeä ravinnonlähde juuri heränneille kimalaisille. Entisaikaan raidalla esiintyvää, nykyisin harvinaistunutta, miellyttävän aniksentuoksuista raidantuoksukääpää kerättiin vaatekaappien raikasteeksi.

Raitaa esiintyy yleisenä koko Euroopassa sekä aina kauas Siperiaan saakka. Sen tieteellisen nimen määre ”caprea” tarkoittaa ”vuohen kanssa oleva”. Lajin englanninkielinen nimi on ”Goat Willow” eli vuohenpaju. Ehkä lähes kaikkiruokaiset vuohet ovat entisaikoina olleet mieltyneitä nimenomaan raitaan ja sen lehtiin. Vanhemmiten raidalla on hyvin kauniisti kuvioitunut kuori, jota kannattaa tarkkailla vanhojen raitojen tyviltä. Suomenkielinen nimi juontunee selvästi erottuvana kellanoranssina ydinpuun raitana puuta halkaistaessa.

3 Harmaaleppä Alnus incana

Harmaaleppää esiintyy lähes koko Suomessa. Se puuttuu vain Ahvenanmaalta ja on harvalukuinen lounaissaaristossa. Harmaalepän levinneisyys ulottuu Euroopassa lähes Atlantin rannikolta pitkälle itään. Harmaaleppä on ns. sirkumboreaalinen laji, eli sitä esiintyy pohjoisen metsävyöhykkeen alueella kaikilla mantereilla. Usein kuitenkin katsotaan, että esimerkiksi Japanissa tavattavat harmaalepät ovat omaa alalajiaan, samoin on laita Pohjois-Amerikan harmaaleppien suhteen.

Leppälajit pystyvät sitomaan ilmakehästä tarvitsemansa typen erään leppien juurilla esiintyvän sienibakteerin avulla. Tästä syystä harmaalepällä on varaa tuhlailla pudottamalla lehtensä vihreinä, sillä sen ei tarvitse varastoida lehtien sisältämiä typpiyhdisteitä. Harmaaleppä onkin tästä syystä erinomainen maanparannuskasvi, jonka karike on maata parantavaa. Harmaaleppä on kasvualustansa suhteen melko vaatelias ja ilmentää esiintymisellään kasvupaikan ravinteisuutta.

Suomessa tavataan harmaalepästä joskus eriasteisia liuskalehtisiä muotoja, joita kasvatetaan taimistoissa koristepuiksi. Ne ovat tällä lajilla paljon tavallisempia kuin tervalepällä. Lyhytikäinen harmaaleppä kasvaa nopeasti jopa parikymmenmetriseksi, mutta on usein sitä pienempi ja pensasmainen. Se on parhaita monimuotoisuuden ylläpitäjiä metsissämme, sillä se tarjoaa kololinnuille pesäpaikkoja, siemensyöjille ravintoa ja nopeasti lahoavana se on oivallinen sienien ja kääpien kasvupaikka.

Harmaaleppä on mainiota polttopuuta, ja monet pitävät sitä parhaana savustuspuuna. Valitettavasti harmaalepän kukinta-aikaan lopputalvesta allergikot kärsivät sen siitepölyn aiheuttamista oireista.

4 Tervaleppä Alnus glutinosa

Tervaleppä on toinen Suomen luonnonvaraisista leppälajeista. Se on harmaaleppää paljon pitkäikäisempi ja kookkaampi puu. Tervaleppä kasvaa luontaisesti kosteammilla paikoilla kuin harmaaleppä. Se saavuttaa yli 20 metrin korkeuden ja saa vanhemmiten mustanpuhuvan kaarnan runkonsa suojaksi.

Tervaleppää esiintyy koko Euroopan alueella. Suomessa tervaleppäesiintymät keskittyvät maan eteläosien reheviin rantalehtoihin ja vesien äärelle. Se harvinaistuu nopeasti jo Keski-Suomessa ja esiintymisen pohjoisraja ulottuu juuri ja juuri Lapin eteläisimpiin osiin. Tervaleppä kestää hyvin tulvavesiä, mutta sitä voidaan viljellä myös kuivemmilla paikoilla. Tervaleppää on istutettu jopa katupuuksi. Erityisen suosittu katupuu Suomessa on nykyisin tervalepän kapeakasvuinen muoto ’Sakari’, joka on löydetty Kotkan seudulta.

Tervalepän puuaines on arvostettua ja sitä on kutsuttu ”pohjolan mahongiksi”. Metsänviljelypuuna tervaleppä on meillä harvinainen, mutta sitä kuitenkin viljellään jonkin verran. Parhaimmillaan varttunut tervaleppä on etenkin puistopuuna hahmoltaan jalojen lehtipuiden kaltainen.

Leppälajit pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen ilmakehästä juuristossaan olevan sienibakteerin avulla. Siksi tervaleppä voi varistaa lehtensä vihreinä, sillä puun ei tarvitse ottaa talteen lehtiin varastoituneita typpiyhdisteitä. Siitepölyallergikot saattavat saada oireita tervalepän kukinnan aikaan alkukeväästä.

5 Rauduskoivu Betula pendula

Kaikille suomalaisille tuttu rauduskoivu lienee vaivaiskoivun (B. nana) ohella maapallon laajimmalle levinnyt koivulaji. Sitä esiintyy koko Euroopan alueella Brittein saaret mukaan lukien kauas aina Mongolian arojen reunamille saakka. Etelässä rauduskoivua tavataan vielä Kaukasuksella Irakin ja Turkin pohjoisosissa sekä Afrikassa Marokon pohjoisosissa. Brittein saarilla valkorunkoista, riippaoksaista rauduskoivua kutsutaan kauneutensa vuoksi nimellä ”Lady of the Woods”.

Rauduskoivu on Suomen kansallispuu. Sitä näkee meillä kasvavan melkein missä tahansa, mutta parhaiten se menestyy ravinteikkailla, kuivahkoilla, hiekkaisilla mailla. Sitä on istutettu paljon myös katupuuksi. Luonnossa rauduskoivu on pioneerilaji, joka valtaa hakkuuaukiot ja muut avoimet paikat tehokkaasti. Koko elämänsä ajan valoa tarvitseva puu saavuttaa lähes 30 metrin korkeuden ja noin 150 vuoden iän. Se elää symbioosissa useiden sienilajien kanssa, joista luonnossa liikkujaa ilahduttaa varmaankin enemmän kanttarelli (Cantharellus cibarius), kuin kärpässienet (Amanita spp). Rauduskoivulla on vanhemmiten myös useita sitä lahottavia kääpäsieniä, joista terveysvaikutteiseksi väitetty, mustanpuhuva pakurikääpä (Inonotus obliquus) on helppo tunnistaa.

Rauduskoivu kasvattaa vanhemmiten kaarnaa rungon tyviosaan, kun taas nopeasti katsottuna hyvin saman näköinen hieskoivu (B. pubescens) pysyy koko elämänsä sileäkuorisena. Rauduskoivun verso on hartsinystyinen, kädessä karhealta tuntuva. Hieskoivun verso puolestaan on karvainen ja pehmeältä tuntuva.

7 Tuomi Prunus padus

Suomalaisille tuomen kukinta merkitsee hehkeimmän kevään koittamista. Tuomen lyhyt, mutta intensiivinen kukinta toukokuun puolivälissä on suomalaisessa luonnossa hieno hetki, sillä meillä on hyvin vähän tuoksuvakukkaisia puita. Muina vuodenaikoina tuomi on melko huomaamaton, paitsi niinä vuosina kun tuomenkehrääjäkoin toukat käärivät kaikki seutukunnan tuomet valkoiseen seittiin. Itse puu ei kuitenkaan kärsi siitä, että toukat ahmivat puut lehdettömiksi. Syksyisin tuomi saa parhaimmillaan kohtalaisen vaaleankeltaisen ja punaisen eri sävyissä koreilevan syysvärin.

Tuomi on pohjoiseurooppalainen laji. Manner-Euroopassa sitä tavataan vain vuoristoissa, mutta sielläkin se on harvalukuinen. Tuomi on usein pensasmainen, mutta hyvillä paikoilla ravinteikkaassa maassa se kehittyy yli kymmenmetriseksi puuksi. Tuomi on lyhytikäinen ja ränsistyy usein jo viidenkymmenen vuoden iässä. Lopulta sen juuristo ei enää kannattele runkoa, vaan puu kaatuu, mutta jatkaa kasvuaan usein tihenevänä pensaikkona.

Tuomen kuori ja lehdet ovat hyvin tympeän makuisia ja hajuisia. Sen versoja voi käyttää jäniskarkotteena esimerkiksi omenapuiden runkoihin sidottuna. Tuomen happamista marjoista on uutettu mehua ja likööreitä. Siemen sisältää amygdaliinia, joka on ihmiselle myrkyllistä. Lintuja tämä ei näytä kuitenkaan haittaavan. Joissain kulttuureissa tuomeen ei saanut lainkaan kajota, sillä mustarunkoinen puu oli noitien omaisuutta.

8 Hieskoivu Betula pubescens

Hieskoivu esiintyy usein kosteammilla mailla kuin rauduskoivu (Betula pendula). Se jää myös tätä pienemmäksi eikä kasva aivan yhtä vanhaksi. Hieskoivun lehdet ovat pyöreämmät ja vain kertaalleen sahalaitaiset usein lähes vinoneliömäisiin ja kaksinkertaisesti sahalaitaisiin rauduskoivun lehtiin verrattuna.

Hieskoivu ei ole yhtä laajalle levinnyt kuin rauduskoivu. Sitä esiintyy Euroopan pohjoisosissa ja Venäjän alueella aina Ural-vuoristoon saakka. Lapissa puumainen hieskoivu korvautuu tunturikoivulla (B. pubescens ssp. czerepanovii) , joka on hieskoivun pensasmainen alalaji.

Tuulenpesiä näkyy ehkä useimmin juuri hieskoivuissa. Tuulenpesät ovat erään kotelosienen aikaansaamia: sieni häiritsee koivun silmujenmuodostusta ja saa sen muodostamaan yhä uusia kasvupisteitä. Niistä kasvaa joka suuntaan ulottuvia versoja, jotka tunnetaan tuulenpesinä. Pakurikääpää (Inonotus obliquus) esiintyy myös hieskoivulla, vaikka rauduksella se onkin tyypillisempi.

Hieskoivu ei muodosta riippuvia oksia, vaan on melko lyhytoksainen. Sen oksat suuntautuvat myös usein selvästi yläviistoon. Vaikka sanotaankin, että kunnollinen vihta syntyy vain rauduskoivusta, on hieskoivusta tehty vihta kuitenkin voimakkaammin tuoksuva

9 Euroopanpähkinäpensas Corylus avellana

Etelä-Suomessa luonnonvarainen euroopanpähkinäpensas on lehtojen laji. Sen maatuvat lehdet ja muu karike on maata parantavaa, joten sitä kannattaa suosia. Pähkinäpensasta kasvaa koko Euroopan alueella.

Euroopanpähkinäpensas kasvaa jopa monikymmenrunkoiseksi, suureksi pensaaksi, jonka korkeus saattaa olla yli 5 metriä. Pensas uudistuu reunojen versoista sitä mukaa, kun vanhimmat rungot kuolevat pensaan sisältä.

Kevättalvella kukkiva, tuulipölytteinen euroopanpähkinäpensas on hyvin allergisoiva niille, jotka ovat yliherkkiä pähkinäpensaan siitepölylle. Pölytyksen tuloksena valmistuvat pähkinät ovat suklaalevyistä tuttuja ”hasselpähkinöitä”. Teollista tuotantoa varten pähkinät kerätään kuitenkin eteläeurooppalaisesta isopähkinästä (C. maxima).

Pähkinäpensaiden sukunimi Corylus on johdettu roomalaisten sotilaitten kypärästä, jota pähkinöiden peittämät suojuslehdet muistuttavat.

10 Lehtokuusama Lonicera xylosteum

Maapallolta tunnetaan noin 100 kuusamalajia, joista vain kaksi lajia esiintyy meillä luonnonvaraisina. Sinikuusamaa (L. caerulea) tavataan vain Koillismaan lehtovyöhykkeellä hyvin harvinaisena ja se on luontaisilla kasvupaikoillaan suojeltu.

Lehtokuusama on nimensä mukaisesti lehdoissa tavattava, varjoakin sietävä, harittavakasvuinen matala, 1–1,5 metrinen pensas. Se kukkii kermanvalkoisin kukin ja kesän lopulla kypsyvät sen punaiset marjat, jotka eivät ole syötäviä.

Vaikka lehtokuusama ei olekaan erityisen näyttävä laji eikä se saa loistavia syysvärejä, on se harvoja pensasmaisia lehtojemme ilmentäjiä. Niskalassa lehtokuusama lienee luontainen. Sitä näkee monissa paikoissa arboretumin alueella hyvin tyypillisesti lehtipuumetsän alla kasvavana. Lehtokuusama on pikemminkin kuivien kuin kosteiden lehtojen laji.

Lehtokuusamaa tavataan koko Euroopan alueella. Venäjällä sen esiintymisalue ulottuu aina Ural-vuoriston taakse.

Itä-Aasiassa on ilmastollisesti Suomea vastaavia alueita, joiden kasveja on voitu menestyksellisesti siirtää meille. Tällaisia alueita on Venäjän Kaukoidässä, Tyynen valtameren läheisyydessä sekä Kiinan koillisosissa Heilongjiangin ja Jilinin maakunnissa. Korean niemimaalla tällaisia alueita on lähinnä vuoristoseuduilla. Suomessa itä-aasialaisia lajeja on viljelty vasta 1900-luvun alusta lähtien, ensin vain kokoelmissa, kuten kasvitieteellisissä puutarhoissa ja arboretumeissa.

Itä-aasialainen kasvisto on hyvin monipuolinen ja lajeja on runsaasti. Monet näistä kasveista ovat lisäksi verrattoman koristeellisia. Yleispiirteenä voi sanoa, että tämän alueen puut ovat pienempikokoisia ja monesti sirompia kuin esimerkiksi pohjoisamerikkalaiset, usein suurikasvuiset puut. Itä-Aasian kasvit ovat mantereisen ilmaston lajeja. Mantereinen ilmasto on lauhkean vyöhykkeen mantereiden sisäosissa vallitseva, kuiva ilmastotyyppi, jossa ilmenee voimakkaita lämpötilan vaihteluita, kesällä on kuivaa ja kuumaa ja talvella kovia pakkasia. Itä-Aasian kasvit lähtevät keväällä aikaisin kasvuun ja ovat siksi alttiina keväthalloille. Syksyyn ne valmistautuvat yleensä ajoissa ja kestävät siksi hyvin Suomen talvea.

1 Acer pectinatum subsp. maximowiczii

Viehättävien vaahteralajien loppumattomalta tuntuvasta aarrearkusta on löytynyt tämä kiinalainen laji, jota viljellään meillä hyvin harvoin.

Tämän lajin menestymiseen Niskalassa ei täysin uskottu, mutta se on osoittautunut yllättävän kestäväksi. Laji on pensasmainen pikkupuu, jonka lehdet saavat suotuisina syksyinä kellanoranssin vivahteen. Pitkien, kauniisti kaareutuvien versojen kaunis arkkitehtuuri tekee tästä vaahteralajista tulevaisuudessa kenties Itä-Aasian osa-alueen katseenvangitsijan. Koska se kasvaa Niskalassa aivan menestymisensä äärialueilla, menestymisen suhteen on kuitenkin paras varautua myös pettymyksiin.

2 Decaisnea fargesii

Kiinasta kotoisin oleva pensas ei komeile kukinnallaan eikä syysväreillään, mutta sen lyijynharmaat, palkomaiset hedelmät ovat olleet innoittajina kutsumanimelle ”dead man’s fingers”. Suomeksi lajia voidaan kutsua vaikkapa ”kalmansormeksi”. Vaikka yksittäispensaskin on jo tuottanut näitä outoja ”sormia”, on tämän kasvin lähelle istutettu toinenkin taimi ristipölytyksen varmistamiseksi.

Tämän ”kalmansormen” menestyminen on yksi suurimmista yllätyksistä Niskalan arboretumin uusien istutusten joukossa. Lajin menestymisestä voidaan syyttää tai kiittää muuttuvaa ilmastoamme, jonka seurauksena yhä eksoottisemmat lajit saattavat viihtyä Suomessa.

3 Tilia henryana

Tämä lehmuslaji on kotoisin Kiinasta. Sen silmiinpistävä ominaisuus on sen lehtien ripsimäiset laidat, jotka tuovat mieleen meilläkin luonnonvaraisen, soilla kasvavan pienikokoisen lihansyöjäkasvin kihokin (Drosera). Tämä lehmus ei kuitenkaan sulje saalista lehtiensä väliin vaan lehdet vain näyttäytyvät koristeellisina.

Tilia henryana on ehkä Niskalaan istutetuista lehmuksista kaikkein arin, mutta samalla ehkä kaikkein koristeellisin. Se on Suomessa hyvin harvoin viljelty, eikä sen menestymistä voida täysin ennustaa.

4 Maakkia Maackia amurensis

Itä-Aasiasta kotoisin oleva maakkia on pieneksi jäävä puu. Se kuuluu hernekasveihin (Fabaceae) ja on harvoja meillä menestyviä tämän heimon puuvartiskasveja.

Maakkia kukkii pystyin, kermanvalkoisin, tuoksuvin kukkatertuin. Sen hedelmä on kypsyessään kuivuva palko, jossa on syötäväksi kelpaamattomia siemeniä. Maakkian syysväri on yleensä kellanruskea.

Suomessa maakkia on aina ollut näyttävyydestään huolimatta harvinainen koristepuu, vaikka se on menestynyt kokoelmissa jo vuosikymmeniä. Viime aikoina maakkian saatavuus on parantunut ja se saattaa yleistyä ainakin kotipuutarhoissa.

5 Vienokirsikka Prunus maximowiczii

Vienokirsikkaa tavataan Kiinassa ja Korean niemimaalla. Se on kaunismuotoinen pikkupuu, jonka ilmiasu saattaa näyttää joskus enemmän pensaalta kuin puulta.

Vienokirsikka on nimensä mukaisesti sirokasvuinen ja sen valkoiset kukat sopivat hyvin tukemaan tätä käsitystä. Kukista kehittyy punaisia, lopulta mustia pieniä marjoja, jotka ovat kuitenkin maultaan kaikkea muuta kuin vienoja.

Vienokirsikka on osoittautunut täysin kestäväksi kukkapuuksi ainakin eteläisessä Suomessa. Tämän vienon syysvärinkin saavan pikkupuun soisi yleistyvän myös kotipuutarhoissa.

6 Mantsurianvaahtera Acer mandshuricum

Maapallolta tunnetaan yli 150 vaahteralajia. Näistä vain viisi kuuluu ns. kolmilehtivaahteroihin, joiden lehti muodostuu kolmesta lehdykästä. Tämän ryhmän vaahterat ovat siroja, pieniä puita, joilla on voimakas syysväri. Kaarevaoksainen mantsurianvaahtera saa hienon viininpunaisen, jopa violetin syysvärin melko aikaisin syksyllä.

Mantsurianvaahtera on Suomessa kasvatettavista kolmilehtivaahteroista kestävin. Sitä voidaan kasvattaa vielä III-vyöhykkeellä maan keskiosissa. Kiinasta ja Korean niemimaalta kotoisin oleva laji on mantereisen ilmaston puulaji. Suomessa mantsurianvaahteraa on viljelty kokoelmissa jo lähes sadan vuoden ajan, mutta runsaamman käytön esteenä on ollut mm. siemenlisäyksen vaikeus.

7 Malus kansuensis

Luonnonvaraiset omenapuulajit ovat paljon pienempihedelmäisiä kuin tutut viljelylajikkeet. Omenalajeja tavataan Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta ja niitä tunnetaan kymmeniä erilaisia.

Tässä kuvatun kiinalaislajin kukat muistuttavat päärynän kukkia. Kukinta on hyvin lyhytkestoinen, vain muutamia päiviä. Hedelmät ovat pieniä, pienen kirsikan kokoisia, kypsinä vaalean läpikuultavia, hieman punasävyisiä. Tätä lajia viljellään Suomessa hyvin harvoin, vaikka se ainakin Niskalassa näyttää viihtyvän erinomaisesti. Kaikki omenalajit vaativat melko ravinteikasta maata sekä runsaasti valoa menestyäkseen hyvin.

8 Kiinanhortensian lajike ’Snowcap’ Hydrangea heteromalla ’Snowcap’

Kiinanhortensiasta tunnetaan useita viljelylajikkeita. Nimetyt lajikkeet poikkeavat jollain tavoin itse lajista, ja ne on valittu puutarhakasveiksi arvokkaiden ominaisuuksiensa takia. Luonnonvarainen kiinanhortensia on kookas, näyttävä pensas, joka voi lopulta kasvaa jopa 4 metrin korkuiseksi. Osa lajikkeista jää puoleen tästä. Kiinanhortensia soveltuu parhaiten metsäpuutarhaan ja on puistoissa harvinainen.

’Snowcap’ näyttää olevan erinomainen lehtikasvi silloinkin kun se ei kuki. Kukinto on hortensioille tyypillinen huiskilo, joka tällä lajikkeella on väriltään valkea ja muodoltaan laakea. Kiinanhortensia kukkii keskikesällä ja kukat säilyvät pensaissa pitkään. Hortensioiden syysväri on melko vaatimaton, kellanruskea tai keltainen.

9 Paperikoivu Betula papyrifera

Paperikoivu on saanut nimensä paperimaisena irtoavasta tuohesta, jota sen kotiseutujen alkuperäisasukkaat, intiaanit, käyttivät piirustusalustaksi sekä kanoottiensa vuoraamiseen. Paperikoivu on kotoisin Pohjois-Amerikan pohjoisosista, missä se esiintyy hyvin laajalla alueella lähes Atlantin valtamereltä Tyynelle valtamerelle saakka.

Suomessa paperikoivu menestyy hyvin. Kasvutavaltaan ja kasvupaikkavaatimuksiltaan hieskoivua muistuttava puu on eräs meillä jo pitkään viljellyistä eksoottisista puulajeista. Sitä voidaan kasvattaa aina Lappia myöten. Viime aikoina tämä viehättävä koristekoivu on jäänyt vähemmälle huomiolle, kenties suotuisien talvien mahdollistamien, vielä eksoottisempien lajien tieltä.

Niskalan paperikoivu on harvoja vielä jäljellä olevia Jakob Kavaleffin aikaisia puita, ja näyttää vielä lähes satavuotiaana melko hyvävoimaiselta.

Alueelle on koottu havupuulajeja ilmastollisesti meitä lähellä olevilta alueilta Euroopasta, Itä-Aasiasta, Japanista sekä Pohjois-Amerikasta. Monet näistä ovat hyvin koristeellisia, kasvutapa on säännöllinen ja vihreissä neulasissa on eri sävyjä. Havukasvit on maapallolla huomattavasti lehtipuukasveja vähemmän, yli 600 lajia verrattuna yli 10 000 lehtipuulajiin.

Suomessa esiintyy luontaisena vain neljä havulajia: mänty, kuusi, kataja sekä vain Ahvenanmaalla tavattava euroopanmarjakuusi. Mäntylajeja on kuitenkin kaikkiaan n. 100, kuusia n. 40, katajia saman verran sekä marjakuusia kaikkiaan kahdeksan lajia. Havupuut mielletään usein pohjoisiin metsiin, mutta suuri osa niistä esiintyy eteläisellä pallonpuoliskolla ja tropiikissa. Myös lehtikuuset kuuluvat havukasveihin, mutta ne ovat kesävihantia, eli varistavat neulasensa talveksi toisin kuin ainavihannat lajit.

1 Himalajankoivun lajike ’Longtrunk’ Betula utilis ’Longtrunk’

Itä-Aasiassa tavataan useita koivulajeja, jotka ovat levittäytyneet laajalle alalle lähinnä vuoristojen alaosiin. Viime aikoina on Suomessa voitu viljellä yhä useampia eksoottisia puulajeja, mukaan lukien erilaisia koivuja ympäri maailmaa.

Himalajankoivun Hollannissa viljelyyn valittu lajike ’Longtrunk’ on kotimaisten koivujemme tapaan valkorunkoinen, mutta rungon tuohi irtoaa riippuvalatvuksisesta puusta koristeellisina kiharoina. Suomessa tästä lajikkeesta on vasta vähän viljelykokemuksia. Muuttuva ilmasto tehnee mahdolliseksi tämän kaltaisten, aiemmin meille liian arkojen lajien viljelyn.

Tämä himalajankoivun lajike valittiin istutettavaksi juuri riippuvaoksaisuutensa vuoksi. Puusta toivotaan kehittyvän pienehkö, kauniisti nuokkuvalatvuksinen katseenvangitsija kasvupaikalleen aivan polun varteen.

2 Prunus serrula

Maapallolta tunnetaan satoja tuomien, kirsikoiden, persikoiden, luumujen, mantelien ja aprikoosien Prunus-sukuun kuuluvia puita. Niitä viljellään paitsi hedelmien vuoksi mutta myös koristepuina. Tämän suvun lajeilla onkin tavallisesti upea kukinta ja hyvä syysväri.

Esittelyssä olevaa kirsikkaa ei viljellä edellä mainituista syistä, vaan erityisesti siksi, että sen rungon kuori on kiiltävän mahonginruskea. Laji on meillä harvinainen ja arka, eikä sitä tavata edes kasvitieteellisissä kokoelmissa. Tämä kirsikkapuu kukkii pienin, valkoisin, melko huomaamattomin kukin.

Niskalassa haluttiin aluksi kokeilla, miten tämä kaunisrunkoinen puu menestyisi alueen suojaisissa ja rehevissä olosuhteissa. Yllätykseksi istutettu taimi on menestynyt toistaiseksi suhteellisen hyvin. Nuoressa puussa on jo nähtävillä kaunis tuohi ja on helppo kuvitella, miten upea se olisi varttuneena puuna. Menestyessäänkin pieneksi jäävän puun syysväri on kellansävyinen.

3 Tulppaanipuu Liriodendron tulipifera

Tulppaanipuu on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Siellä sitä tavataan Yhdysvaltain Floridasta aina Kanadan rajoille saakka. Tulppaanipuu on kotiseudullaan erittäin suureksi kasvava puu, joka saattaa saavuttaa yli 60 metrin mitan. Tulppaanipuu onkin koko Pohjois-Amerikan suurikasvuisin lehtipuu.

Nimensä tämä laji on saanut suurista, mutta kuitenkin melko huomaamattomista tulppaanimaisista kukistaan. Ne ovat kellanvihreitä ja kätkeytyvät erikoisen muotoisten lehtien sekaan. Lehdet saavat syksyisin parhaimmillaan kauniin keltaisen syysvärin.

Tulppaanipuu on menestynyt Suomessa vasta aivan viime aikoina, eikä suureksi kasvaneita puita meiltä vielä tunneta. Suomessa tulppaanipuut ovat kukkineet vasta heinä–elokuun vaihteessa.

Tämän ”Yellow-Poplarin” puuaines muistuttaa poppeleiden (Populus) puuainesta. Tulppaanipuu ei kuitenkaan ole sukua poppeleille, vaan on kauniisti kukkivien magnolioiden (Magnolia) lähisukulainen.

4 Japaninpihta Abies veitchii

Suomessa hyvin menestyvä japaninpihta on eräs kaikkein kauneimmista pihtalajeista. Sitä on viljelty meillä harvinaisena jo sadan vuoden ajan, mutta laji on pysynyt harvinaisena.

Japaninpihta saavuttaa meillä ainakin 15 metrin mitan. Sen oksakulmat ovat kaukoidän pihtalajien tapaan ylöspäin suuntautuvia, mikä lisää puun kaunista säännönmukaisuutta. Leveiden oksien alapinnat hohtavat hopeanvalkoisina, sillä neulaset ovat alapinnoiltaan lähes valkeita. Tässä esitelty puuryhmä on istutettu vasta parikymmentä vuotta sitten, mutta taimet ovat kehittyneet jo suuriksi puiksi. Kauniskasvuisen japaninpihdan käytön soisi lisääntyvän, mutta alati pienenevät pihat tuskin suovat sen käytölle ainakaan lisää mahdollisuuksia.

5 Japaninhemlokki Tsuga diversifolia

Hemlokit on eksoottinen havupuusuku Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Niitä tunnetaan vain kymmenkunta lajia, joista viisi menestyy meilläkin. Hemlokeille on tunnusomaista kaunis kasvutapa, sirot neulaset ja nuokkuva latvus.

Japaninhemlokki on ainoa meillä menestyvä itäaasialainen hemlokkilaji. Se jää meillä pieneksi, 4–6 metrin mittaiseksi, leveän kartiomaiseksi pikkupuuksi. Hyvin varjossakin menestyvä japaninhemlokki on meillä harvinainen vaikka on hyvin käyttökelpoinen erikoisuus pienemmillekin pihoille. Sen neulaset ovat hyvin lyhyitä, tylppäkärkisiä ja pehmeitä. Neulasten alapinta näyttäytyy lähes liidunvalkeana. Hemlokkien pienet kävyt ovat korumaisen kauniita.

6 Käärmekuusi Picea abies f. virgata

Jakob Kavaleffilla lienee ollut erityinen suhde käärmekuusiin, sillä Niskalassa kasvoi vielä useita käärmekuusia, kun aluetta inventoitiin 1980-luvulla. Käärmekuusi on tavallisen metsäkuusen muotona pidettävä mutaatio, jossa oksien kehitys on häiriintynyt ja tuloksena on nyt tarkasteltavan puun tapaisia harsumaisia muotoja. Käärmekuusella pääoksat ovat jäykkiä ja harvaan haaroittuneita.

Alkuperäinen käärmekuusi on löydetty Saksasta, mutta samantapaisia on löydetty kaikkialta metsäkuusen esiintymisalueelta. Kaikki tällaiset puut ovat itsenäisesti syntyneitä yksilöitä, jotka ovat kaikki hieman erilaisia. Suomessa on valittu useita erilaisia käärmekuusilajikkeita, joita voi halutessaan sijoittaa haluamiinsa kohteisiin vaikkapa rumankauniiksi katseenvangitsijoiksi, kuten Kavaleff aikoinaan.

7 Kiinanpunapuu Metasequoia glyptostroboides

Kiinanpunapuu oli maailmansensaatio, kun se löydettiin 1940-luvulla, sillä siihen aikaan luultiin kaikkien maapallon havupuulajien jo löytyneen. Aiemmin tämä suku tunnettiin vain tertiäärikauden fossiililöydöistä.

Kiinanpunapuun lähisukulainen on maailmankuulu pohjoisamerikkalainen mammuttipetäjä (Sequoiadendron giganteum). Kiinanpunapuu poikkeaa kuitenkin tästä jättimäisestä sukulaisestaan monin tavoin. Silmiinpistävintä on se, että kiinalaislaji on lehtensä varistava lehtikuusien (Larix) tapaan, kun mammuttipetäjä on ainavihanta. Koolla on merkitystä tässäkin tapauksessa, sillä luonnossa 30 metriseksi kasvava kiinanpunapuu on hillittykasvuinen verrattuna lähes satametrisiin kalifornialaisiin mammuttipetäjiin, joiden rungon poikki saattaa kulkea tie.

Meillä kiinanpunapuu jää menestyessään todennäköisesti noin viiden metrin mittaiseksi. Sitä on voitu viljellä maan suotuisimmissa osissa vasta aivan viime aikoina ilmaston muututtua sille suotuisampaan suuntaan. Mammuttipetäjä ei menesty meillä.

8 Aitopihta Abies procera

Aitopihta on mitoiltaan paljolti samankaltainen kuin jättipihta (Abies grandis). Sekin kuuluu puiden ”stadionsarjaan”. Meillä aitopihta ei ilmastollisesti ole juuri jättipihtaa kestävämmän lajin maineessa.

Aitopihtaa pidetään muodoltaan yhtenä kauneimmista pihtalajeista. Aitopihdan havu on koristeellista, väriltään sinivihreää. Neulaset ovat luonteenomaisella tavalla käyriä. Tätä nopeakasvuista pihtalajia viljellään erittäin runsaasti Tanskassa leikkohavuksi joulunajan sidontatöihin, jolloin sitä kutsutaan kuningaspihdaksi. Taitavat tanskalaiset onnistuvat kauppaamaan näitä havuja ympäri Euroopan, myös Suomeen.

Tästä lajista on meiltä kokemuksia vasta lyhyeltä ajalta, sillä sitä ei ole pystytty viljelemään Suomessa ennen ilmaston muuttumista viimeisten parin vuosikymmenen aikana.

9 Jättipihta Abies grandis

Jättipihta kuuluu niihin suurikokoisten havupuiden ryhmään, jotka kotiseudullaan Pohjois-Amerikassa saavuttavat kahden metrin halkaisijan rungon tyvellä ja yli 70 metrin mitan, ja ovat täten saman korkuisia kuin Stadionin torni (72 m) meillä.

Suomessa tämä suurikasvuinen pihta ei suinkaan saavuta edellä kuvattuja mittoja, sillä se on meillä ilmastollisesti melko arka eikä sitä voida viljellä enää menestyksellisesti Sisä-Suomessa. Jättipihta on eräs kaikkein nopeakasvuisimpia pihtalajeja ja Niskalankin taimissa voidaan nähdä lähes metrin mittaisia vuosikasvaimia. Nopeasta alkukehityksestä huolimatta istutetut kolme taimea ovat toistaiseksi olleet kestäviä Niskalassa.

Jättipihta on helpoimmin tunnistettavissa neulasistaan, jotka ovat hyvin pitkiä ja kampamaisesti oksille asettuneita.

10 Lutzinkuusi Picea x lutzii

Pohjoisamerikan luoteisosissa esiintyvä lutzinkuusi on luonnossa syntynyt valkokuusen (Picea glauca) ja sitkankuusen (Picea sitchensis) välinen risteymä. Risteymän merkkinä lutzinkuusen nimessä on vinoristi tieteellisen sukunimen ja epiteetin välissä.

Valkokuusi esiintyy laajalti Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja ulottuu lähes Atlantilta melkein Tyynelle valtamerelle saakka. Valkokuusen esiintymisalueen läntisimmissä osissa mantereisen valkokuusen ja erittäin mereisen sitkankuusen levinneisyysalueet kohtaavat, jolloin syntyy näiden kahden lajien välinen kuusiristeymä, lutzinkuusi. Tällaiset kahden lajin väliset risteymät ovat luonnossa harvinaisia, vaikka ihmisen toimesta hyvin monia kuusilajeja pystytäänkin risteyttämään.

Meidän kannaltamme lutzinkuusi on siinä mielessä käyttökelpoinen, että meillä melko arka sitkankuusi saa näin paremmat mahdollisuudet selviytyä, tosin vain osana risteymää. Lutzinkuusi on perinyt sitkankuuselta neulanterävät neulasensa, sinertävä värisävy taas on periytynyt valkokuuselta.

11 Bosnianmänty Pinus heldreichii var. leucodermis

Balkanilta kotoisin oleva bosnianmänty on melko pienikokoinen mäntylaji. Se kasvaa kotiseudullaan parhaimmillaan yli 20 metrin mittaiseksi, mutta jää meillä kenties puoleen tästä mitasta.

Vantteravartinen puu tunnetaan myös nimellä harmaarunkomänty, sillä rungon kuori värjäytyy puun ikääntyessä harmaaksi. Bosnianmännyn neulaset ovat syvänvihreitä verrattuna meikäläisen männyn sinivihreisiin neulasiin. Sen kävyt ovat lähes kaksi kertaa meikäläisen männyn käpyjen kokoisia ja siten koristeellisia.

Bosnianmänty on menestynyt Suomessa aiemmin huonosti, mutta viime aikoina muuttuva ilmasto on tehnyt sen viljelyn mahdolliseksi ainakin maan eteläosissa. Menestyessään bosnianmänty voisi olla edullisilla paikoilla käyttökelpoinen joskus ehkä liiaksikin istutetun vuorimännyn (Pinus mugo) vaihtoehtona.

12 Koreanpihta Abies koreana

Pihtoja eli ”jalokuusia” tunnetaan maapallolta yli 40 lajia. Kuusien (Picea) kanssa niillä ei itse asiassa ole mitään tekemistä vaan kyseessä on täysin toinen kasvisuku. Molemmat tosin ovat kasvutavaltaan selvästi kartiomaisia.

Koreanpihta on pienikasvuinen laji, joka harvoin yltää 15 metrin mittaan. Yleensä se jää vain muutaman metrin korkuiseksi, kaunismuotoiseksi pikkupuuksi, joka palkitsee kasvattajansa usein runsaalla käpysadolla jo nuorena. Pihtalajien kävyt syntyvät puun latvukseen ja kynttilöiden tapaan osoittavat suoraan ylöspäin. Siementen kypsyttyä pihtojen käpysuomut irtoavat, ja pystyyn jää pelkkä käpyranka.

Koreanpihta löydettiin viimeisten pihtalajien joukossa. Tässä esitelty koreanpihtaryhmä perustuu Pohjoismaisen arboretumretkikunnan siemenkeruuseen Korean niemimaan eteläkärjessä sijaitsevalle Chejun saarelle. Tämä saari on juuri sama paikka, mistä laji on alun perin kerätty ja kuvattu tieteelle.

Japanin saarivaltio on kasvillisuudeltaan erittäin rikas ja monimuotoinen. Eteläisimmät saaret ovat lähes tropiikkia eivätkä sovellu alkuperäksi Suomessa menestyville lajeille. Pohjoisen Hokkaidon ja Honshun saarilta saadaan sellaista kasvimateriaalia, joka menestyy myös meillä. Monimuotoisen kasvillisuuden vuoksi Niskalaan perustettiin erillinen, Kavaleffin aikaisiin lehtikuusiin rajautuva alue Japanin kasveille. Alueella esitellään japanilaisia lajeja mahdollisimman kattavasti.

Japanilaiset puut ja pensaat ovat merellisen ilmaston kasveja. Meri-ilmasto on kostea ilmastotyyppi, jossa lämpötilan vuotuiset ja vuorokautiset vaihtelut ovat yleensä melko pieniä. Meri varastoi lämpöä kuin lämpöpatteri. Meri lämpenee keväällä hitaasti ja viilenee syksyllä vähitellen. Siksi kasvit lähtevät kasvuun myöhään eivätkä ole alttiina keväthalloille. Ne saattavat sen sijaan kärsiä syyshalloista, sillä ne tuleentuvat eli valmistautuvat talveen, myöhään. Niiden talvenkesto ei myöskään ole erityisen hyvä ja ne saattavat vaurioitua ankarimpina talvina.

Japanin kasveja alettiin viljellä Suomessa 1800-luvun loppuvuosina, kun sikäläiset kasviaarteet oli saatu kotiutettua siemenmateriaalista eurooppalaisille taimistoille. Japani oli pitkään ulkomaailmalta suljettu ja sen kasvillisuus on kuvattu tieteelle varsin myöhään.

1 Kuningasatsalea Rhododendron schlippenbachii ’Longtrunk’

Atsaleat luetaan nykyään kuuluviksi alppiruusujen (Rhododendron) sukuun, vaikka alkujaan ne kuvattiin omana sukunaan (Azalea). Atsalealajeja tunnetaan kymmeniä, niiden joukossa on sekä lehtensä varistavia että ainavihantia lajeja. Viljeltyinä atsaleat näyttäytyvät useimmin mitä loistavimman värisinä lajikkeina, joita on jalostettu kenties tuhatmäärin.

Kaikki atsaleat olivat Suomessa pitkään suuria harvinaisuuksia. Valtaosa meillä viljellyistä atsaleoista on ollut japaninatsalean (Rhododendron molle ssp. japonicum) lajikkeita. Puhtaita lajeja on sen sijaan meillä viljelty harvoin. Niistä harvinaisimpia on kuningasatsalea. Vuonna 1976 Pohjoismainen arboretumvaliokunta keräsi kuningasatsaleaa Etelä-Korean vuoristosta ja meille saatiin tätä kautta ensimmäinen todella kestävä alkuperä tästä upeasta lajista. Tätä siemenalkuperää voi meillä ihailla Meilahden arboretumissa.

Kuningasatsalea kukkii lehtien puhkeamisen yhteydessä vaaleanpunaisin kukin. Joinakin vuosina kukinta on niin ylenpalttisen runsasta, että kukkiva pensas on kuin vaaleanpunainen hattara tai kukkahattu. Parimetriseksi varttuva pensas saa parhaimmillaan hienon punaoranssin syysvärin. Vaikka atsaleoiden viljely perustuu nykyisin lähinnä erilaisiin risteytyksiin, ei kuningasatsaleaa voida risteyttää juuri minkään muun atsalealajin kanssa.

2 Katsura Cercidiphyllum japonicum

Katsura on eräs kaikkein hienoimpia japanilaisia puulajeja. Se on varttuneena alle kymmenmetrinen, monirunkoinen, itämaisen siro puutarhan kaunistus, jonka lehdet ovat sydämen muotoiset. Katsura on sukunsa ainoa laji, eikä sillä ole maapallon puulajien piirissä enää lähisukulaisia. Katsura on nimittäin hyvin vanha ja kehityshistoriallisesti alkeellinen laji, jonka lähisukulaiset ovat esiintyneet maapallolla jo dinosaurusten aikaan.

Suomessa katsuraa on viljelty jo pitkään, mutta se on edelleen harvinainen. Viime aikoina katsura on alkanut yleistyä harrastajien puutarhoissa ja se menestyykin Etelä-Suomessa hyvin. Katsura saa ajoittain hyvin viehättävän syysvärin ja sen maahan varisseissa lehdissä on mielenkiintoinen, piparkakkumainen aromi, joka esimerkiksi Malmin hautausmaan katsura-alueilla leijailee kauas. Helsingin puistoissa katsura on harvinaisuus.

3 Liekkiomenapuu Malus tschonoskii

Japanissa esiintyvä liekkiomenapuu on eräs viehättävimmistä omenapuulajeista. Monista muista lajeista poiketen sen kasvutapa on jo nuorena lähes pilarimainen. Säännöllinen ja kapea kasvutapa on käyttökelpoinen ja haluttu ominaisuus pienissä puutarhoissa kuin julkisessa käytössäkin.

Liekkiomenapuu ei kuki pitkään, vaan sen kukkaloisto on ohi jo muutamassa päivässä. Kukista kehittyy pölytyksen onnistuessa pieniä, tuskin kirsikan kokoisia omenoita, jotka säilyvät puussa joskus läpi talven. Tällä lajilla on poikkeukselliset, huopamaisen nukan peittämät lehdet, jotka saavat yleensä hyvän syysvärin. Liekkiomenapuu on ainakin toistaiseksi Suomessa hyvin harvinainen, vaikka sen menestymiselle ei näyttäisi olevan mitään esteitä.

4 Rohtomagnolia Magnolia obovata

Magnoliat ovat kukkivien puiden aatelia, ihailtuja mutta vaateliaita. Kun Suomessa aiemmin voitiin viljellä jotenkuten vain kolmea magnolialajia, on tilanne ilmastonmuutoksen myötä muuttumassa, ja potentiaalisia menestyviä magnolialajeja on useita.

Rohtomagnolia voi luonnossa kasvaa lähes 20 metriseksi puuksi, mutta meillä se on pikemminkin suuri pensas. Lajin lehdet ovat hyvin suuria, kärkeä kohti leveneviä. Valkoiset kukat voivat olla meikäläisittäin valtavia, jopa 15 cm levyisiä. Niissä on voimakas, miellyttävä tuoksu.

Rohtomagnolia on sijoitettava suojaiselle paikalle syvämultaiseen maahan, sillä tuuli saattaa repiä suuria lehtiä ja kukkia. Kasvit saavat luonnossa hyvän suojan toisilta kasveilta. Puutarhoissa tätä ei aina ymmärretä ja näyttävät istutukset sijoitetaan yksittäiskasveiksi, jolloin ne ovat suojattomampia tuulta ja paahdetta vastaan.

5 Seitsensormiaralia Kalopanax septemlobus

Vahvoin piikein aseistautunut seitsensormiaralia on sukua ginsengille (Panax ginseng). Ruohovartisesta ginsengistä poiketen seitsensormiaralia on luonnossa melko kookas, jopa parikymmenmetrinen puu. Se löydettiin jo 1700-luvulla, mutta kuvattiin ensin erehdyksessä vaahterana (Acer).

Seitsensormiaralian viljely meillä on alkanut vasta hiljattain, eikä varttuneita puita vielä ole. Näin ollen ei tiedetä, miten suureksi seitsensormiaralia voi Suomessa kehittyä. Joka tapauksessa se on eräs kaikkein eksoottisimpia puuvartislajeja oudon piikkisine versoineen. Manner-Aasiasta tunnetaan syvempään liuskoittunut seitsensormiaralian muunnos, jollainen on istutettu Niskalan ”Itä-Aasiaan”.

6 Olganlehtikuusi Larix gmelinii var. olgensis

Lehtikuusilajeja tunnetaan maapallolta alun toistakymmentä lajia. Niitä esiintyy Euroopassa, Aasiassa sekä Pohjois-Amerikassa. Lehtikuuset ovat lehtensä varistavia eli kesävihantia havupuita. Tällaisia havupuulajeja on paljon vähemmän kuin ainavihantia havuja. Lehtikuuset ovat vaikeita tunnistaa ja kävyt ovat niiden tärkeimpiä tuntomerkkejä.

Olganlehtikuusi on kotoisin Venäjän Kauko-Idästä läheltä Kiinaa ja Pohjois-Koreaa. Se on kuvattu Tyynen valtameren Olganlahden liepeiltä, josta se on saanut nimensä. Tämä dahurianlehtikuusen (Larix gmelinii) maantieteellinen rotu tai muunnos on lyhytoksainen, pienikäpyinen, mutta suurikasvuinen laji. Olganlehtikuusta on Suomessa viljelty harvinaisena noin sadan vuoden ajan. Suurimmat meikäläiset puut ovat yli 30 metrin mittaisia. Muiden lehtikuusilajien tapaan olganlehtikuusi saa syksyllä keltaisen syysvärin.

7 Hokkaidonvaahtera Acer japonicum

Hokkaidonvaahtera kuuluu samaan Palmata-ryhmään ihaillun japaninvaahteran (A. palmatum) kanssa. Ensikatsomalta ne näyttävät hyvin samanlaisilta, mutta hokkaidonvaahteran lehdet ovat enemmän kämmenen kaltaisia, vähemmän siroja kuin japaninvaahteralla.

Hokkaidonvaahteraa esiintyy Japanissa pohjoisempana kuin maailmalla koristekasvina suosittu japaninvaahtera, ja on siksi sitä kestävämpi. Hokkaidonvaahtera on myös hieman japaninvaahteraa suurikasvuisempi, eikä kenties saa yhtä hyviä syysvärejä kuin japaninvaahtera. Hokkaidonvaahtera on kuitenkin meillä varmempi valinta silloin kun näitä siroja pikkupuita tai pensaita halutaan kasvattaa.

9 Kissusvaahtera Acer cissifolium

Kissusvaahtera on lehdiltään useimmista vaahteroista poikkeava, sillä lehti koostuu viidestä lehdykästä esimerkiksi saarnien tapaan. Tämä laji on lisäksi kaksikotinen, eli emi- ja hedekukat syntyvät eri kasviyksilöihin.

Suomessa kissusvaahtera on varsin uusi tuttavuus. Sitä alettiin viljellä meillä vasta Helsingin yliopiston siemenretkikunnan kerättyä tämän lajin siementä Japaninmatkallaan 1993. Kissusvaahtera on melko pienikokoiseksi kehittyvä, siro-oksainen puu, joka saa suotuisina syksyinä melko näyttävän syysvärin. Se on toisaalta ilmastollisesti melko arka ja saattaa vahingoittua epäsuotuisina talvina. Niskalaan on istutettu kaksi puuta, joiden toivotaan olevan eri sukupuolia edustavia, jolloin siementä saattaisi syntyä, kun molemmat puut tulevat kukintaikään.

10 Japaninlehtikuusi Larix kaempferi

Vain Japanissa Honshun saarella tavattava japaninlehtikuusi lienee lehtikuusilajeista kaikkein koristeellisin. Se on luonnossa suuri ja melko leveäkasvuinen, mutta säilyy kuitenkin itämaisen sirona ja viehättävänä.

Suomessa japaninlehtikuusta on viljelty jo pitkään, mutta se on pysynyt melko harvinaisena. Niskalan kaksi puuta ovat kasvaneet sijoillaan parikymmentä vuotta, ja niiden kasvutapa poikkeaa täysin muista, jo nuorina suorarunkoisista ja hillittyoksaisista lehtikuusilajeista. Japaninlehtikuusen viehättävä erityispiirre on sen käpy, joka koristeellisuudessaan tuo mieleen ruusunkukan.

11 Japaninvaahteran lajike ’Osakazuki’ Acer palmatum ’Osakazuki’

Japaninvaahtera on luontaisesti pikkupuu tai suuri pensas, joka on japanilaisen puutarhakulttuurin tärkeimpiä kasveja. Siitä on valittu tai jalostettu satoja erilaisia maailmalla suosittuja lehti- ja värimuotolajikkeita, joita myydään suomalaisissakin puutarhamyymälöissä. Valtaosa näistä on joko liian arkoja meillä viljeltäviksi tai vain juuri ja juuri kestäviä.

On olemassa kuitenkin kourallinen japaninvaahteran lajikkeita, joita voi melko turvallisesti viljellä maan eteläosissa. Tässä esitelty lajike ’Osakazuki’ on yksi parhaista. Se on kasvutavaltaan hyvä, sille kehittyy yleensä hieno oranssinsävyinen syysväri ja hillittykasvuista pensasta voi viljellä pienissäkin pihoissa.

12 Quercus mongolica var. grosseserrata

Esiteltävänä oleva, meikäläistä metsätammea (Q. robur) pienemmäksi jäävä mongoliantammen muoto esiintyy Itä-Aasiassa Japanissa ja Kuriileilla.

Tämä tammilaji on käyttökelpoinen ja lehdiltään ehkä metsätammea koristeellisempi. Sen houkuttelevuutta lisää lehtien melko hyvä syysväri ja puun hieman pienemmäksi jäävä koko. Viljely Suomessa alkoi vasta Helsingin yliopiston tekemien siemenkeruuretkien jälkeen parikymmentä vuotta sitten.

Niskalan ”Itä-Aasiassa” kasvaa myös tämän lajin manneraasialainen nimirotu ja kiinnostuneet voivat vertailla näiden välisiä pieniä eroja, jotka ilmenevät lehdissä. Tämä tammi on ehkä ainoa meillä menestyvä itäaasialainen tammilaji. Maapallolta tunnetaan lähes 500 tammilajia.

Pohjois-Amerikan itä- ja koillisosissa on alueita, joilta voidaan siirtää menestyksellisesti kasveja Suomeen. Ensimmäiset Pohjois-Amerikasta kotoisin olevat kasvit olivat ruotsalaisen kasvitieteilijän Carl von Linnén oppilaan, suomalaisen papin, tutkimusmatkailijan ja kasvitieteilijän Pehr Kalmin (1716–1775) keräämiä jo 1750-luvulla.

Alueella voi tutustua pohjoisamerikkalaisten rehevien lehtipuumetsien puiden ja pensaiden erityispiirteisiin ja usein koristeellisiin lehtiin. Pohjois-Amerikan itäosien kasvit vaativat yleensä suurta lämpösummaa. Lämpösummalla kuvataan lämmön merkitystä kasvukauden aikana. Lämpösumman laskeminen alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila ylittää +5°C. Vuoden lämpösumma on yhteenlasketut, viisi astetta ylittävät vuorokauden keskilämpötilat.

Pohjois-Amerikan kasvit heräävät keväällä myöhään, mutta saattavat kasvaa pitkälle syksyyn. Niillä on yleensä hyvä pakkasensietokyky ja siksikin ne soveltuvat Suomessa kasvatettaviksi. Arboretumin rehevimmässä lehtometsässä kasvaa eksoottisten lajien lisäksi harvinaisia kotimaisia lehtokasveja kuten lehtosinijuuri, keltavuokko ja vuorijalava.

1 Koreanvaahtera Acer pseudosieboldianum

Koreanvaahtera kuuluu yhteen kauneimmista vaahteroiden kasvitieteellisistä ryhmistä. Tähän vaahteroiden Palmata-sektioon kuuluu toistakymmentä Itä-Aasiassa (yhtä lukuun ottamatta) esiintyvää vaahteralajia, jotka kaikki ovat kasvutavaltaan pensaita tai pensasmaisia puita.

Koreanvaahtera lienee ryhmänsä ilmastollisesti kestävin laji. Sen koristeelliset lehdet saavat parhaimmillaan loistavan kellanoranssin punerruksen, mutta suuria eroja on nähtävissä kasvupaikan ja viljellyn alkuperän suhteen. Hallaisina syksyinä lehdet saattavat kuivua ja jäädä kiinni oksiin pitkälle talveen saakka. Koreanvaahtera on kaunis ja melko hidaskasvuinen pensas.

Suomen muuttuvassa ilmastossa on voidaan yrittää viljellä yhä eksoottisempia lajeja. Koreanvaahtera oli meillä pitkään liki tuntematon muualla kuin kasvikokoelmissa, kunnes sen viljely on maineen kiirittyä viime vuosina alkanut yleistyä. Nimensä mukaisesti Korean niemimaalla luontaisesti esiintyvä laji on kestävä koko Etelä-Suomessa.

2 Liuskalehtinen hevoskastanja ’Laciniata’ Aesculus hippocastanum ’Laciniata’

Maapallolta tunnetaan alun toistakymmentä hevoskastanjalajia. Niitä tavataan pääasiassa Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Euroopassa esiintyy luontaisena vain yksi laji, monille tuttu balkaninhevoskastanja (A. hippocastanum). Sitä on viljelty koristepuuna satoja vuosia ja Suomessakin lajia on kasvatettu jo pitkään.

Balkaninhevoskastanjasta on olemassa vain niukalti lajikkeita eli muotoja, jotka on otettu ihmisen toimesta viljelyyn ja joille on annettu lajikenimi. Näitä ovat eurooppalaisissa puistoissa melko tavallinen ’Baumannii’, joka on kerrottukukkainen ja siemenetön. Toinen yleisesti kasvatettu lajike on tässä kuvattu syvään liuskalehtinen ’Laciniata’, jonka lehdet ovat kuin silvottua pitsiä eivätkä lainkaan muistuta emolajinsa lehtiä.

Liuskalehtiset muodot ovat yleensä kantalajia pienempikasvuisia, sillä niiden yhteyttävä pinta-ala on pienempi. Yleensä liuskalehtiset muodot ovat valontarpeeltaan hyvin vaateliaita. Suomessa lähes tuntematon liuskalehtinen balkaninhevoskastanja sopinee hyvin Niskalan puukokoelmaan, jossa jo Jakob Kavaleffin ajoista on suosittu erikoisia, ilmiasultaan jopa outoja puita.

3 Hopeavaahtera Acer saccharinum

Pohjoisamerikkalainen hopeavaahtera on eräs suurikasvuisimmista vaahteralajeista. Kotoisen tervalepän tapaan luontaisesti kosteilla paikoilla viihtyvä laji voi kasvaa jopa 40 metrin mittaiseksi. Hopeavaahteraa on viljelty koristepuuna jo vuosisatojen ajan ja se on yksi Carl von Linnén tuntemista, alkuperäisistä vaahteralajeista 1753.

Suomessakin hopeavaahteraa on arveltu käytetyn jo noista ajoista lähtien, ainakin se on harvinaisena kuulunut suomalaiseen kartanokulttuuriin jo kauan. Tässä kuvattu, vuoden 2011 Tapani-myrskyssä katkennut puu on Jakob Kavaleffin noin sata vuotta sitten istuttama ja tyypillinen oman aikakautensa eksoottinen koristepuu.

Hopeavaahteran puuaines on monesta muusta vaahteralajista poiketen helposti murtuvaa, eikä tätä puulajia nykyisin suosita puistoistutuksissa. Sen viisijakoiset lehdet ovat alapinnaltaan hopeanharmaat, ja tuulessa hopeavaahtera välkehtii kaksivärisenä. Hopeavaahtera ei saa erityisen liekehtivää syysväriä, mutta myöhään syksyllä varisevat lehdet luovat maahan pudottuaan erikoisen syysaspektin.

4 Sarvipähkinä Corylus cornuta

Pohjoisamerikkalainen sarvipähkinä kuuluu pähkinäpensaiden noin 10 lajia käsittävään sukuun. Se poikkeaa luonnonvaraisesta pähkinäpensaastamme, euroopanpähkinäpensaasta (C. avellana) monin tavoin. Sarvipähkinä jää kooltaan meikäläistä lajia pienemmäksi, sen rungot ovat paljon hoikemmat ja kasvutapa pystympi. Myös pensaan lehdet ovat hieman puikeampia ja pienempiä.

Sarvipähkinä verhoaa jo elo–syyskuun vaihteessa valmistuvat pähkinänsä kutittavilla, piikkimäisten karvojen täyttämillä suojuslehdillä. Sarvipähkinän hedelmät ovat syötäviä, mutta pienempiä kuin kotimaisella lajilla ja niiden poimiminen on hankalaa. Sarvipähkinä menestyy Suomessa ilmeisesti ainakin yhtä hyvin kuin luonnonvaraiset pähkinät. Niskalan tilarakennuksen piha-istutuksissa kasvaa yksinäinen, jo varttunut sarvipähkinä, jolle nyt istutetut pensaat tekevät seuraa, tosin pienen matkan päästä.

5 Keltakoivu Betula alleghaniensis

Keltakoivu on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosista. Se poikkeaa ulkonäöltään meille tutuista kotimaisista koivuista kellanharmaan kuorensa puolesta. Myös kauniin keltaisen syysvärin saavat lehdet ovat suurempia ja pitkulaisempia kuin hies- ja rauduskoivuilla (B. pubescens, B. pendula). Keltakoivu sietää varjoa meikäläisiä lajeja paremmin, ja kuuluu kotiseudullaan yhdessä lehmusten (Tilia), pyökkien (Fagus), vaahteroiden (Acer) ja hikkorien (Carya) kanssa siihen puumosaiikkiin, joka muodostaa tyypillisen lehtisekametsän.

Keltakoivua on viljelty Suomessa jo yli sadan vuoden ajan, mutta valitettavasti tämä hyvin käyttökelpoinen laji on pysynyt kokoelmien harvinaisuutena. Keltakoivua voidaan kasvattaa menestyksellä koko Etelä-Suomessa.

Niskalan puu alkaa noin satavuotiaana olla silminnähden ränsistynyt ja siksi sen läheisyyteen onkin jo istutettu sokerikoivun (B. lenta) taimi. Niskalan keltakoivu määritettiin aikoinaan sokerikoivuksi, joka on toinen pohjoisamerikkalainen, hyvin samantapainen laji lukuun ottamatta sen lähes mustaa kuorta.

6 Valkohikkori Carya ovata

Hikkorit ovat pääosin suurikasvuisia puita, joita tavataan vain Pohjois-Amerikasta ja Itä-Aasiasta. Kestävimmät hikkorilajit ovat pohjoisamerikkalaisia, ja niistä kestävimpiin kuuluu valkohikkori. Se kasvaa kotiseudullaan jopa yli 30 metrin mittaan, mutta jää viljeltynä pienemmäksi. Jalopähkinäkasveihin (Juglandaceae) kuuluvat hikkorit tuottavat pähkinöitä, joista osa on syötäväksi kelpaavia, kuten tässä kuvatun valkohikkorin. Osa hikkorilajeista tuottaa puolestaan hyvin tanniinipitoisia pähkinöitä, jotka kelpaavat vain eläimille. Meilläkin on viime aikoina käynyt tutuksi pekaanipähkinä, joka on erään toisen hikkorilajin (C. illinoensis) hedelmä. Myös tätä lajia on istutettu Niskalaan.

Vanhempi sukupolvi saattaa muistaa nuoruudestaan hikkorisukset. Hyvin käyttökelpoista, kestävää ja kimmoisaa puuta käytetään yhä myös esimerkiksi työkalujen varsina. Pohjois-Amerikassa hikkorin savussa kypsytetty kala ja liha saa ”ainoan oikean” makuvivahteen.

Suomessa valkohikkoria on viljelty harvinaisena lähinnä kokoelmissa jo sadan vuoden aikana, mutta vanhoja puita ei meiltä kuitenkaan tunneta.

7 Amerikanjalopähkinä Juglans cinerea

Jalopähkinöitä tunnetaan maapallolta noin 20 lajia. Niitä tavataan luontaisesti Aasiassa sekä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Meille tutuin jalopähkinälaji voi olla saksanjalopähkinä (J. regia) ja etenkin sen pähkinänsärkijällä rikottavat, terveelliset ja herkulliset pähkinät.

Suomessa on viljelty aina Pehr Kalmin päivistä 1700-luvulta saakka amerikanjalopähkinää, jonka siemeniä Carl von Linnén oppilas Kalm toi mukanaan Pohjois-Amerikasta 1751. Amerikanjalopähkinä kehittyy suurilehtiseksi, leveäkasvuiseksi puuksi, jonka kerrannaisten lehdyköiden muodostamat lehdet ovat eksoottinen näky etenkin syksyisin, jolloin niille hyvillä paikoilla kehittyy keltainen syysväri.

Amerikanjalopähkinä tuottaa tahmeakuorisia, sormet keltaisiksi värjääviä hedelmiä,. Niiden ydin eli pähkinä on kylläkin syötävä, mutta niin paksukuorinen, että sen rikkomiseen tarvitaan runsaasti voimaa tai apuvälineitä.

8 Tilia monticola

Pohjois-Amerikasta tunnetaan muutamia lehmuslajeja tai joidenkin näkemysten mukaan vain yksi, amerikanlehmus (T. americana). Tutkijat eivät nimittäin vieläkään ole yksimielisiä pohjoisamerikkalaisten lehmuslajien määrästä, sillä ne ovat kaikki suuresti toistensa kaltaisia. Varsinainen amerikanlehmus esiintyy koko itäisen Pohjois-Amerikan alueella mutta siitä on erotettu alueen kaakkoisosista useita, lajeiksikin nimettyjä muotoja, kuten tässä esitelty Tilia monticola, jolla ei ole suomenkielistä nimeä.

Pohjoisamerikkalaisten lehmuksien yhteinen piirre on niiden hyvin suuret lehdet. Ne ovat nähtävissä jo tässäkin esitellyssä nuoressa puussa. Ehkä sanonnassa, jonka mukaan Amerikassa kaikki on suurta, on todella jotain perää.

Suomessa pohjoisamerikkalaiset lehmukset ovat harvoin viljeltyjä. Niitä on kuitenkin löydetty sieltä täältä eteläsuomalaisten kaupunkien istutuksista, kenties muun taimimateriaalin mukana vahingossa istutettuina. Taimia arvellaan vahingossa istutetuiksi, sillä suunnittelijat tuskin ovat tietoisesti valinneet huonosti kovaa tuulta kestäviä, suurilehtisiä puita.

9 Sateenvarjomagnolia Magnolia tripetala

Magnoliat ovat kasvimaailman ehdotonta eliittiä, jos ajatellaan kukinnan kauneutta ja kukkien kokoa. Niitä tavataan luontaisesti vain Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.

Suomessa magnoliat ovat aina olleet arkojen kasvien maineessa ja ne olivat puutarhoissa harvinaisia aivan viime aikoihin saakka. Viime vuosina meillä on kuitenkin voitu jonkinlaisella menestyksellä kokeilla useita magnolialajeja ja -lajikkeita.

Eräs kaikkein eksoottisimpia meillä nykyisin menestyvistä lajeista on pohjoisamerikkalainen sateenvarjomagnolia. Se on saanut nimensä valtavista, sateenvarjomaisesti nuokkuvista lehdistään, jotka voivat olla lähes kolmekymmensenttisiä. Sateenvarjomagnolia kukkii lehtien puhkeamisen jälkeen suurin, valkoisin kukin. Lumpeenkukkien kaltaisten kukkien tympeä tuoksu tuottaa kuitenkin pettymyksen, vaikka magnoliat yleensä levittävät ympärilleen ihanaa tuoksua, joka on yhtä hieno kuin kukkien ilmiasu.

Alueelle on istutettu esimerkkejä sellaisista Manner-Euroopan puista ja pensaista, joita Suomessa ei tavata luonnonvaraisina. Euroopan puut ja pensaat on valittava tarkoin, jotta ne selviytyisivät Suomen talvista. Tällöin korostuu kasvin alkuperän merkitys. Liian eteläiset kannat eivät meillä menesty. Lehdon luonnonvaraisia puulajeja edustavat osa-alueen suuret lehtipuut: metsävaahterat, tervalepät, metsätammet ja rauduskoivut.

Eurooppalaisia puita ja pensaita on viljelty meillä jo 1700-luvulta lähtien, mutta ne ovat menestyneet osin huonosti. Viime aikoina tapahtunut ilmaston lämpeneminen on mahdollistanut monien lajien menestyksekkään viljelyn.

Eurooppalaiset puut ja pensaat eivät yleensä saa yhtä loisteliaita syysvärejä kuin muilta mantereilta kotoisin olevat lajit. Etenkin punasävyiset ruskavärit ovat Euroopan floorassa harvinaisia.

1 Metsätammi Quercus robur

Tammi tai metsätammi, kuten sen virallinen suomenkielinen nimi kuuluu, on kaikille tuttu jalo lehtipuumme. Luonnonvaraisena sitä esiintyy kapeana nauhana lähinnä maamme lounaisimmissa osissa, mutta tammi menestyy viljeltynä paljon pohjoisempana. Jopa Tornion kaupungin arboretumissa kasvaa tammi.

Metsätammea tavataan koko Euroopassa ja sen levinneisyysalueen pohjoisraja jatkuu Pietarista hieman Moskovan kaakkoispuolelle. Ruotsinvallan aikaan tammi oli Suomessa kruunun omistama puu, ja parhaat tammirungot päätyivät laivojen rakennustarpeiksi. Suuria tammia onneksi kuitenkin jäi kaatamatta. Suurimmat mitatut tammet Suomessa ovat rungonympärysmitaltaan yli kuusimetrisiä.

Tammi on pitkäikäisimpiä luonnonvaraisia lehtipuitamme. Vaikka tammen sanotaankin olevan melko vaatimattoman kasvualustansa viljavuuden suhteen, menestyy se parhaiten rehevillä, läpäisevillä mailla. Tammia levittävät luontoon mm. närhet. Ne löytävät varmuudella terhoja tuottavat tammet ja keräävät siemensadon varastoihin, joista itää tammentaimia kun ilmeisen hajamieliset linnut unohtavat varastojensa sijainnin.

Niskalassa voi nähdä ainakin kahdentyyppisiä metsätammia. Tässä ja esimerkiksi Kuninkaantammentien kujanteessa kasvaa hyvin kehittyvä ja pulleita terhoja tekevä muoto. Siellä täällä on myös hoikaksi jääviä, puikeaterhoisia tammia, jotka eivät ole menestyneet yhtä hyvin. Kerrotaan, että Jakob Kavaleff hankki puiden siemeniä ulkomaanmatkoiltaan. Kenties kumpikin Niskalan tammikannoista perustuu hänen hankintoihinsa. Niskalassa tammi tuskin on luonnonvarainen vaan Kavaleff lienee istuttanut alkuperäiset puut.

2 Etelänpihlaja Sorbus torminalis

Eurooppalainen etelänpihlaja ei lainkaan ensikatsomalta muistuta pihlajaa. Sen lehdet ovat ehyet ja omalaatuisesti liuskoittuneet. Kukkiessaan sen kuitenkin tunnistaa pihlajaksi. Myöhään syksyllä kypsyvät marjat ovat taas väriltään vihertäviä tai ruskehtavia. Valitettavasti ne tuskin ehtivät Niskalassa kypsyä, joten emme pääse toteamaan, maistuvatko nämä syötävät marjat todella taatelilta, kuten väitetään.

Etelänpihlajaa esiintyy koko Manner-Euroopassa. Se on yleensä yksirunkoinen, jopa 25 metrin mittaiseksi kasvava, leveälatvuksinen, suuri puu.

Jänis ja rusakko eivät kotipihlajaan (S. aucuparia) kajoa, ilmeisesti maku ei niitä miellytä. Sen sijaan etelänpihlaja houkutteli ristiturpia jopa kiipeämään suojaverkkojen yli maistamaan tätä herkkua. Niskalan kolmelle etelänpihlajalle jouduttiin virittämään korkeammat suojaverkot, niin houkuttelevaa etelänpihlajan kuori ilmeisesti on. Etelänpihlaja kuuluu Niskalan alkuperäislajeihin, tosin Kavaleffin istuttamana sitä ei enää arboretumissa kasva.

3 Liuskalehtinen metsävaahtera ’Paldiski’ Acer platanoides ’Paldiski’

Paldiski on kaupunki Viron luoteisrannikolla. Sieltä löytyi tämä erikoinen metsävaahteran liuskalehtinen muoto, joka on vasta hiljattain saatu kaupalliseen viljelyyn.

Metsävaahterasta tunnetaan eri tavoin liuskalehtisiä muotoja puolisen tusinaa. Vanhimmat niistä ovat olleet viljelyssä jo yli 300 vuoden ajan. Niskalaankin niitä on istutettu kolmea eri muotoa. Puiden liuskalehtisyys on perinnöllistä. Pienempi yhteyttävä lehtien pinta-ala johtaa tavallisesti pienempikokoiseen puuhun.

Tämän lajikkeen liuskalehtisyys on hyvin poikkeavaa eikä varttuneita puita ole edes Virossa, sillä tarinan mukaan alkuperäisen puun päälle peruutti kuorma-auto. Onneksi siitä oli ehditty ottaa talteen lisäysmateriaalia. Puun lopullinen koko selviää sen kasvaessa näillä sijoillaan toivottavasti monia vuosikymmeniä.

4 Linnunkirsikka ’Plena’ Prunus avium ’Plena’

Linnunkirsikka on eurooppalainen kirsikkalaji, jota tavataan luonnonvaraisena vielä Tanskassa. Nimensä tämä laji on saanut etenkin lintujen suosimista, pienistä, punaisista kirsikoistaan. Ne ovat yleensä hieman happamia, mutta hyvin makeahedelmäisiä kantoja syntyy aika ajoin.

Linnunkirsikka kukkii lehtimisen aikaan valkoisin kukin, jotka varttuneissa puissa aurinkoisella paikalla saavat aikaan todellisen kukkapilven muutamaksi päiväksi. Tässä esitelty kerrottukukkainen muoto on kukkiessaan todella kaunis näky, etenkin, jos kukintaa pääsee katsomaan altapäin. Kerrotut kukat nimittäin nuokkuvat kellomaisesti ja avautuvat alaspäin. Linnunkirsikan syysväri saattaa olla todella näyttävä kaikissa keltaisen, oranssin ja punaisen sävyissä.

Tätä kerrottukukkaista muotoa pidetään arempana kuin itse lajia, joka sekään ei ole meillä kaikkein kestävimmän kirsikan maineessa. Se menestyy luotettavasti vain eteläisessä Suomessa.

5 Euroopanpyökki Fagus sylvatica

Pyökkien suku käsittää alle 20 lajia Euroopassa, Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomeen saakka ei euroopanpyökin luontainen levinneisyysalue ulotu, mutta Etelä-Ruotsissa pyökkimetsiä jo esiintyy.

Koko Manner-Euroopan alueella esiintyvä laji muodostaa monille tuttuja, kesäaikaan hyvin varjoisia pyökkimetsiä, joiden alla ei kevätaspektin jälkeen näytä kasvavan juuri mitään. Pyökki kasvaa hyvin suureksi puuksi, jonka puuaines on käyttökelpoista monessa tilanteessa. Useimmilla meistä on tietämättään hyvin henkilökohtainen kosketus pyökkiin, sillä puiset jäätelötikut valmistetaan pyökistä.

Suomessa euroopanpyökkejä on viljelty jo Ruotsinvallan aikana, mutta ne menestyivät tuolloin huonosti. Viime aikoina euroopanpyökki on kuitenkin osoittautunut täysin kestäväksi esimerkiksi Helsingin seudulla. Pyökkiä on kaupungin toimesta viime vuosina istutettu sekä puistoihin että kokeeksi pieniä määriä kaupunkimetsiin.

Niskalassa euroopanpyökkejä ei tiettävästi Kavaleffin aikaan kasvanut. Nykyiset istutukset Euroopan osa-alueella käsittävät kolmea eri luonnonkantaa. Lisäksi pyökkien erilaisia muotoja tai lajikkeita on Niskalaan istutettu kymmenkunta erilaista.

6 Vuoritammi Quercus macranthera

Maapallolta tunnetaan kaikkiaan noin 500 tammilajia. Suomessa niistä esiintyy luonnonvaraisena yksi laji, metsätammi (Quercus robur). Tämän lisäksi meillä voidaan vaihtelevalla menestyksellä viljellä etenkin nykyisin lähes pariakymmentä eri tammilajia. Eräs eksoottisimmista meillä menestyvistä tammilajeista on vuoritammi, joka on kotoisin pohjoisesta Iranista ja Kaukasukselta.

Vuoritammi on helppo erottaa metsätammesta hyvin karvaisten versojensa perusteella. Vuoritammi on Suomessa hyvin harvinainen, sillä niitä tunnetaan meiltä kaikkiaan kenties kymmenkunta puuta, jotka kaikki ovat aivan viime vuosina istutettuja. Lajia on kuitenkin viljelty meillä aiemminkin. Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Kaisaniemessä kasvoi nelisenkymmentä vuotta puu, joka paleltui talvisotatalvena 1940. Niskalan nuorelle puulle toivotaan menestystä ja pitkää ikää suojaisalla ja rehevällä kasvupaikallaan.

7 Kaukasiansiipipähkinä Pterocarya fraxinifolia

Siipipähkinät ovat jalopähkinöiden (Juglans) lähisukulaisia. Niitä tavataan luontaisesti lähinnä Aasiassa. Ainoa siipipähkinälaji, jota esiintyy myös Kaukasiassa ja Kaakkois-Euroopan alueella on tässä esitelty kaukasiansiipipähkinä.

Yleensä kaukasiansiipipähkinä on monirunkoinen, meillä usein pensasmainen puu. Sen lehdet muodostuvat lehdyköistä pihlajanlehtien tapaan mutta ovat paljon suurempia. Nimensä siipipähkinät ovat saaneet hedelmistään, siivekkäistä pikku pähkinöistä, jotka riippuvat kuin korut kauniissa tertuissa puun lehviltä. Syötäviä pikkupähkinät tuskin ovat.

Kaukasiansiipipähkinä on ollut meillä arka ja tässä esiteltävä kanta on Ruotsissa viljelyyn valittu, ominaisuuksiltaan Pohjolaan mahdollisimman hyvin soveltuva. Sen menestymistä seurataan mielenkiinnolla.

8 Metsävaahtera Acer platanoides

Kaikille tuttu metsävaahtera kuuluu jaloihin lehtipuihimme yhdessä saarnen (Fraxinus excelsior), tammen (Quercus robur), metsälehmuksen (Tilia cordata) sekä kynä- ja vuorijalavan (Ulmus laevis, U. glabra) kanssa. Vaikka metsävaahtera onkin meillä luonnonvarainen, on enää vaikea osoittaa, mitkä vaahteroista todella ovat alkuperäisiä, mitkä taas ihmisen toiminnan tuloksena kasvaneita ja levinneitä. Suotuisissa olosuhteissa metsävaahtera on hyvin tehokas leviämään siemenestä ja se sietää nuorena esimerkiksi kuusien varjostusta hyvin.

Syysvärien suhteen metsävaahtera on eräs hienoimpia puitamme. Se saa yleensä keltaisen tai kellanoranssin ruskan, jonka voimakkuus vaihtelee vuosittain. Lehtiä rumentavat tervatäpläsienen muodostamat laikut eivät ole puulle vahingollisia. Vaahteran maatuvat lehdet eivät paranna maata, sillä vaahteran karike on monista muista lehtipuista poiketen hapanta.

Metsävaahtera on Suomessa melko lyhytikäinen puu, sillä se saa viljeltynä lähes poikkeuksetta vaivoikseen erilaisia lahottajasieniä, jotka heikentävät muuten kovapuista vaahteraa niin että puu nujertuu usein jo sadan vuoden iässä.

Metsävaahtera on valittu Helsingin nimikkopuuksi. Sen levinneisyys ulottuu Manner-Euroopasta aina Ukrainaan ja Valko-Venäjälle. Se puuttuu Brittein saarilta ja Pyreneitten niemimaalta.

9 Turkinpähkinäpensas Corylus colurna

Turkinpähkinäpensas on pähkinöiden (Corylus) suvun suurikasvuisin ja ainoa puumaiseksi kasvava laji (suomenkielisestä hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta). Kaikki muut kymmenkunta lajia ovat pensaita. Turkinpähkinä on kotoisin Kaakkois-Euroopasta Vähään-Aasiaan ulottuvalta alueelta. Sillä on huomiota herättävä, tuhkanharmaa, korkkimainen kuori, joka on hyvin koristeellinen. Turkinpähkinän oksat ovat lyhyitä, kasvutapa hyvin symmetrinen ja säännöllinen. Kotiseudullaan turkinpähkinä saavuttaa jopa yli 20 metrin mitan, mutta Suomessa se jäänee pienemmäksi.

Edellä kuvattujen ominaisuuksiensa vuoksi turkinpähkinää on käytetty runsaasti katupuuna eurooppalaisissa kaupungeissa, mm. Ruotsissa. Se on kokeilussa myös Helsingin kaupungin katupuuarboretumissa Vartioharjussa. Turkinpähkinä on Suomessa hyvin harvinainen laji, jonka kasvattamista on ryhdytty kokeilemaan vasta viime vuosina ilmastonmuutoksen myötä.

10 Isolehtilehmus Tilia platyphyllos

Maapallolta tunnetaan yli 40 lehmuslajia. Suomessa viljellään niistä yleisesti muutamia, lisäksi meillä esiintyy luontaisena yksi laji, metsälehmus (T. cordata). Monet ovat ehkä tietämättäänkin nähneet isolehtilehmuksia, sillä niitä tapaa Helsingin, niin kuin muidenkin kaupunkien, puistoistutuksissa yhdessä yleisimmän puistopuumme, puistolehmuksen (T. x europaea) kanssa.

Lehmukset ovat vaikeita tunnistettavia jopa asiantuntijoille. Isolehtilehmus on kuitenkin helpoimmin tunnistettavia lehmuslajeja sen karvaisten lehtien sekä vuosiversojen vuoksi. Isolehtilehmus kukkii heinäkuun alussa lehmuksista ensimmäisenä. Sen kukat ovat kellanvalkeat, melko suuret ja lehmusten tapaan tuoksuvat. Lehmukset ovatkin erinomaisia mesikasveja.

Niskalassa voi nähdä monen ikäisiä ja monen tyyppisiä isolehtilehmuksia. Pohjois-Amerikan osa-alueella kasvaa muutama Kavaleffin istuttama vanha puu, muualla arboretumissa on nuorempia yksilöitä, kuten tässä, Euroopan osa-alueella, 1990-luvulla istutettu puu. Sen läheisyydessä on kaksi 2010-luvulla istutettua puuta. Lähemmin tarkasteltaessa voi havaita, että nämä kaikki ovat hieman eri tavoin karvaisia ja niiden versot ovat hieman erivärisiä. Kaikki ne kuitenkin ovat Manner-Euroopasta kotoisin olevia isolehtilehmuksia.

11 Lehtojalava Ulmus minor

Lehtojalavaa tavataan luonnonvaraisena jo eteläisessä Ruotsissa, jossa sitä esiintyy lehtimetsissä usein yhdessä vuorijalavan (U. glabra) kanssa. Sirorakenteinen lehtojalava ei kasva yhtä suureksi kuin meille tutumpi vuorijalava. Viljeltynä se jää vieläkin pienemmäksi saavuttaen kuitenkin esimerkiksi hyvinkin harmaalepän mitan.

Lehtojalava on esimerkki lehtipuulajeista, joita esiintyy jo vain hieman meitä edullisimmissa olosuhteissa. Tulevaisuudessa ne saattavat ilmaston muuttuessa yhä paremmin sopeutua uusiin olosuhteisiin. Toistaiseksi lehtojalava on meillä harvinainen puulaji, joka menestyy vain maan suotuisimmissa osissa.

12 Mustaselja Sambucus nigra

Eurooppalainen mustaselja poikkeaa meille tutusta, niin ikään eurooppalaislähtöisestä terttuseljasta (S. racemosa) ravinnoksi kelpaavien kukintojensa sekä marjojensa puolesta.

Jo eteläisessä Ruotsissa luonnonvarainen mustaselja on meillä puutarhakasvina melko arka, eikä sillä esteettisesti ole runsaasti tarjottavanaan. Sen kukista saadaan kuitenkin suositun seljankukkamehun aineksia ja myöhemmin marjat voidaan keittää seljamehuksi. Terttuseljasta poiketen mustaselja ei ole juurivesallinen ja on siten helpompi pitää aisoissa.