Tullisaari on osa Helsingin vanhaa, merellistä, aikanaan Viaporin vaikutuspiiriin kuulunutta kulttuurimaisemavyöhykettä. Tämä 46 hehtaarin merenrantapuisto koostuu kahdesta osasta, itäisestä kartanopuistosta ja läntisestä kansanpuistosta.
Alueen kulttuurihistoriallinen merkitys
Tullisaari on myös osa Helsingin itäistä kartanopuistoketjua, johon kuuluvat lisäksi Kulosaari, Degerö, Herttoniemi, Ströms ja Stansvik. Tullisaaren kartanopuisto on kulttuurihistoriallisesti, puutarhataiteellisesti ja maisemallisesti arvokas, suojeltava puistoalue. Se on myös valtakunnallisesti merkittävä kulttuurihistoriallinen ympäristö, yksi Suomen edustavimpia ja parhaiten säilyneitä maisemapuistoja. Sen suojelun ja kunnostuksen periaatteet on sen vuoksi määritelty asemakaavalla.
Tuurholman historiaa
Tuurholman eli nykyisin Tullisaaren nimi ei liity tullilaitokseen vaan todennäköisimmin vanhaan ruotsalaiseen miehennimeen ”Tulo”; 1500-luvun lähteissä alueen nimi on ”Tulo holm”. Silloin nimi tarkoitti alueen pohjoisrannalla ollutta pientä erillistä saarta, joka myöhemmin on maankohoamisen vuoksi kasvanut kiinni Laajasaloon. Silloinen salmi kulki nykyisen Tullisaarenpuiston poikki, missä sen paikalla on nykyisinkin selvästi havaittava laakso. Maisemista on louhittu muun muassa kalkkia.
Tuurholman historiaa on selvitetty 1500-luvulta asti. Omistajia on ollut lukuisia, mutta kiinnostavin aika alkoi kuitenkin 1837, jolloin Tullisaareen asettui kauppaneuvos, konsuli Henrik Borgström (1799–1883). Borgströmiä voi tituleerata myös Helsingin puistojen isäksi, olihan hän perustamassa Kaivopuistoa ja sen kylpylää sekä mukana Töölön puistoyhtiössä, joka kehitti puistoja Eläintarhan alueelle. Borgström osallistui myös aktiivisesti Helsingin kulttuurielämään ja kuului samoihin seurapiireihin Topeliuksen, Runebergin, Snellmanin, Cygnaeuksen ja Paciuksen kanssa, jotka olivat pidettyjä kesävieraita Tuurholmassa. Ensin Borgström vuokrasi alueen 45 vuodeksi, mutta kunnianosoitukseksi kauppaneuvoksen kunnallisesta toiminnasta keisarillinen senaatti suostui vuonna 1878 vaihtamaan Tuurholman Borgströmin Espoossa omistamaan tilaan ja näin hänestä tuli Tuurholman omistaja.
Henrik Borgström suhtautui aikalaistensa tavoin romanttisesti luontoon. Työskennellessään Englannissa hän oli ihastunut englantilaisiin puistoihin. Sen ajan näkemysten mukaan luonto oli ihmisen jalostama maisema, jonne tehtiin kävelyretkiä ja nautittiin kauniista näkymistä. Englantilaisen maisematyylin mukaisesti Tuuurholmankin käytäväverkosto oli tiheä, istutukset oli ryhmitelty niin, että puistoon syntyi näkymiä merelle ja saariin. Puistossa oli siellä täällä huvimajoja ja näköalapaikkoja, pari uimahuonetta ja keilarata. Borgströmit rakensivat paikalle myös mittavan hyötytarhan, jonka pensasaitojen rajaamissa tiloissa ja lehtimajoissa oli hauska oleskella. Myös orangeria kasvihuone kuului sen ajan hyötytarhan varustuksiin.
Tiettävästi Borgström ei tilannut puistolle erillistä suunnitelmaa, vaan oli itse puiston suunnittelija ja rakennuttaja. Tuurholmaa hoiti Borgströmin aikana huomattava määrä henkilökuntaa. He huolehtivat puutarhan lisäksi karjasta, maanviljelyksestä ja luonnollisesti myös isäntäväestä ja heidän vieraistaan.
Tuurholman huvilat
1870- ja 1880-luvuilla rakennettiin puistoon Henrik Borgströmin 11 lapsesta kolmelle omat huvilat. Huvilat suunnitteli Borgströmin vävypoika, maineikas arkkitehti Theodor Decker (1838–1899). Ensimmäinen huviloista rakennettiin valtiopäivämies, kauppaneuvos Leonard Borgströmille (1832–1907) ja hänen perheelleen vuonna 1870. Huvila sijaitsi itäisen niemen läntisellä rannalla. Leonardin huvilan pihapiiri ja talon kivijalka on kaivettu esiin puiston myöhempien restaurointitöiden yhteydessä. Pihalla on myös perheen koiran hauta. Leonard oli opiskellut Englannissa ja hänen vaimonsa oli englantilainen Alice Travers. Siksi kivessä lukee englanniksi ”Faithful little Tim” – uskollinen pikku Tim.
Emelie (os. Borgström) sai miehensä, Talvipuutarhan perustajan Julius af Lindforsin (1831–1903) kanssa huvilan, joka sijaitsi lähellä Leonardin huvilaa itäisen niemen keskiosassa. Nykyisin se tunnetaan paremmin Aino Acktén huvilana.
”Deckerin huvila” Borgströmin Adele-tyttärelle ja miehelleen Theodorille rakennettiin lähelle päärakennusta, se on luonnollisesti myös vävypoika Deckerin käsialaa. Adele halusi olla lähellä äitiään ja vilkuttaa äidille huvilansa parvekkeelta. Huviloissa näkyi sen ajan romanttinen muoti, mutta ne olivat kuitenkin yksilöllisesti suunniteltuja, ainutkertaisia rakennuksia. Huviloista ovat tähän päivään säilyneet Deckerin huvila sekä Aino Acktén huvila. Deckerin huvilan Borgströmin perilliset olisivat myyneet kaupungille 1970-luvulla, mutta kun kaupunki olisi käyttänyt sitä palokunnan palosammutusharjoituksiin, he luopuivat myynnistä. Huvilan restaurointi yksityisen omistajan toimeksiannosta aloitettiin vuonna 2023 ja sen arvellaan kestävän kaksi vuotta.
Leonard Borgström, Julius af Lindfors ja Theodor Decker perheineen perivät kukin heille rakennetut huvilat sekä tontit. Borgströmin vanhin tytär Lina peri Tullisaaren päärakennuksen ympäristöineen sekä länsiniemen luonnonpuiston. Lina-tytär oli naimaton ja harrasti hyväntekeväisyyttä. Hän testamenttasi omaisuutensa veljensä tyttärelle Selma Schulmanille (os. Borgström). Selma Schulman testamenttasi puolestaan perimänsä alueen Helsingin kaupungille vuonna 1906 avoimeksi virkistyspaikaksi sekä päärakennuksen ympäristöineen hyväntekeväisyyskäyttöön. Päärakennus toimikin työssäkäyvien naisten lepokotina, jonka lempinimi oli Pigero – Piianrauha. Päärakennus paloi 1958.
Punainen leivintupa, punainen talo ja mäellä sijaitseva puutarhurin talo ovat myöskin vuokra-asumuksina. Rakennusten vuokranantaja on kiinteistövirasto. Itäisellä niemellä oli vanha tilakeskus, josta näkyy enää navetan kivijalka. Punainen vilja-aitta, sekin todennäköisesti Deckerin suunnittelema, on siirretty paikalle muualta.
Aino Ackté’n aika 1901–1929
1900-luvun vaihteen maineikkain oopperalaulaja Aino Ackté (1876–1944) ja hänen ensimmäinen miehensä Heikki Renvall (1872–1955) ostivat af Lindforsien huvilan tontteineen, Tuurholman tilan ja maatalousalueet vuonna 1901 professorinrouva Signe (af Lindfors) Mittag-Leffreliltä. Tilaan kuuluivat huvilaa ympäröivä puisto, kauppapuutarha sekä vanha sotilasvirkatalo talousrakennuksineen. Aino Ackténkin aikana Tullisaaressa vietettiin varsin herraskaista elämää. Kulttuurikerman juhlia järjestettiin usein ja vieraat isäntineen tekivät kävelyretkiä puistossa.
Maataloustoiminnan harjoittaminen oli kokemattomille hankalaa, joten he palkkasivat avukseen tulevan presidentin, agronomi Lauri Kristian Relanderin (1883–1942). Ackté-Renvallin perhe vietti kesiä Tullisaaressa vuosisadan vaihteesta pitkälle 1920-luvulle asti. Kun Aino Acktén ja Heikki Renvallin avioliitto purkautui, siirrettiin tila heidän lastensa Glory (Leppänen) ja Mies Renvallin nimiin. Vuonna 1929 tila myytiin Helsingin kaupungille ehdolla, että Aino Ackté saa asua siellä kuolemaansa saakka.
Helsingin kaupungin omistuksessa, rappiota ja raivausta
Pala palalta Tullisaari siis siirtyi kaupungin omaisuudeksi. 1920-luvun alussa Tullisaaren puisto ja rakennukset olivat rappeutuneet pahoin ja puistossa esiintyi ilkivaltaa. Tullisaaren puisto siirtyi vuonna 1931 perustetun kaupungin kiinteistötoimiston kansanpuisto-osaston alaisuuteen ja siitä tuli yleinen retkeilypaikka, jonne pääsi vuoroveneellä. Toimipa alueella leirintäaluekin 1960–1970 luvuilla.
Samaan aikaan purettiin useita puiston rakennuksia huonokuntoisina. Aino Acktén huvilakin oli pitkään varastona, onneksi 1980-luvulla tehty rakennushistoriallinen tutkimus osoitti rakennuksen arvot. Alueen asukkailta tuli Ainon päivänä 1985 aloite, että arvokas huvila kunnostettaisiin kamarimusiikkitiloiksi. Näin tehtiin ja korjaus ja konservointityöt valmistuivat 1987 ja huvila siirtyi kulttuuriasiainkeskukselle. Sittemmin huvilan toiminta siirtyi yksityishenkilöille. Kovat talvet aiheuttivat huvilalle pahat kosteusvauriot ja vuonna 2012 kiiteistövirasto ilmoitti laittavansa huvilan myyntiin. Huvilan pelasti OmaStadi, osallistuvan budjetoinnin hanke, jossa aloitteen tekijänä oli Laajasalo-Degerö seura ry. Ensin meni läpi ehdotus huvilan korjaussuunnittelusta 2019 ja vuonna 2023 alkoi huvilan korjaus, sekin OmaStadi rahoituksella. Korjaukseen on varattu 2,5 miljoonaa euroa. Laajasalo-Degerö seura toivoo huvilan tulevan yhteisölliseen käyttöön kulttuurihuvilana.
Restauroinnin avulla uuten kukoistukseen
1990-luvulla herättiin suojelemaan kulttuuriympäristöjä. Helsingin kartanot saivat oman peruskunnostus- ja hoito-ohjelman. Tullisaaresta tehtiin puistohistoriallinen selvitys vuonna 1998 ja siinä oli mukana myös puiston restaurointiperiaatteet. Tullisaaren kunnostus alkoi vuonna 2001. Tavoitteena oli historiallisen puiston kunnostaminen siten että puistossa säilyneet 1800-luvun lopun rakennukset, rakennelmat, polkuverkosto ja kasvillisuus säilytetään, osittain hävinneet, mutta kunnostettavissa olevat rakenteet, rakennelmat ja kasvillisuussommitelmat restauroidaan ja puistoon kuuluneita elementtejä palautetaan.
Alueella sijaitsevat arvokkaat luontokohteet otettiin huomioon historiallisen viitekehyksen asettamin rajoituksin. Tavoitteena oli luoda puisto, joka on virkistysalue, konsertti- ja kulttuuritapahtumien näyttämö ja seudullinen nähtävyys. Puiston perusrakenne palautettiin sen loiston aikaan, lähelle 1880-luvun lopun mukaista tilannetta.
Kun työhön ryhdyttiin oli vastassa umpeen kasvaneita peltoja, metsittyneitä puutarhoja, kadonneita käytäviä ja pensaspöheiköitä. Työ alkoi voimakkaalla puiden ja pensaiden raivaamisella 2002. Puut korjattiin pois hevospelillä. Ruovikoitunut Tullisaarenlahti ruopattiin avoimeksi vesipinnaksi. Käytäväverkostoa kaivettiin esiin ja sitä kunnostettiin. Penkit ja valaisimet rekonstruoitiin, samoin historiallisia kukkaryhmiä palautettiin, hienoimpana Aino Acktén huvilan edessä oleva tähden mallinen ryhmä. Aino Acten huvilan läheisyydessä sijaitsee myös salaperäinen Kagaalin muistokivi, joka liittyy Venäjän vallan aikaisiin sortotoimiin.
Vanhan kalkkikivilouhoksen lampi sai ympärilleen suoja-aidan. Palaneen päärakennuksen paikka nostettiin esiin entisöimällä sen kivijalka ja ramppi. Yhdyslaivalaituri ja näköalapaikkoja rakennettiin ja grillipaikka siirrettiin tilakeskuksen läheisyyteen. Sarkaojat palautettiin pelloille ja pysäköintialueet rakennettiin sekä itäiseen että läntiseen puistoon.
Raivaustyö herätti voimakasta vastustusta alueen asukkaissa, jotka olivat tottuneet ulkoilemaan metsäisessä Tullisaaressa. Vasta lopputulokseen tutustuessaan kiihkeimmätkin vastustajat ovat myöntäneet, että työ oli vaivan arvoinen. Nykyisin tämä Helsingin Monrepos on kunnianosoitus sen luojalle, Helsingin puistojen suurelle mesenaatille, kauppaneuvos Henrik Borgströmille. Puistossa voi rentoutua vanhojen puiden kupeessa, ihailla koristeellisia kukkaistutuksia ja luonnonkasveja, katsella näköalapaikalta merelle. Puiston vaikuttavin puu, yli 200-vuotias, valtava tammi kaatui syvästi huokaisten yöllä 23.9.2020. Puuvanhus saa jäädä lahoamaan niille sijoilleen luonnonmuistomerkkinä ja luonnon monimuotoisuuden lisääjänä.
Tullisaaren kansanpuisto
Kansanpuistoja perustettiin Helsinkiin ja muualle Suomeen Ruotsin Folkpark-mallin mukaisesti 1800-luvun lopulta alkaen. Kaupunkipuistoista poiketen kansanpuistot olivat vähän käsiteltyjä, luonnonmukaisia alueita, metsiä, niittyjä ja saaria. Ne oli tarkoitettu lähinnä työväestön virkistäytymistä ja retkeilyä varten. Ei pidetty hyvänä, että työväestö parveili puistoissa, jotka olivat paremman väen ja keskiluokan näyttäytymispaikkoja. Helsingin kansanpuistoja olivat Korkeasaari, Seurasaari, Mustikkamaa, Mustasaari ja Tullisaari.
Kansanpuiston puolella on iso nurmikenttä pelinurmena ja lasten leikkipaikka, kaunista metsää, kukkeat rantaraitit kaarisiltoineen ja uimapaikka. Kansanpuistosta on kulku viehättävään Pyysaareen, joka on Helsingin työväenpurjehtijoiden kotisatama. Pyysaaren kesäravintola ja terasseineen on mitä mainioin paikka viettää kesäpäivää, jos nälkä tai jano yllättää Tullisaaren retkellä.
