Niskalan puulajipuisto eli arboretum

Suomi

Tietoa alueen kasveista

1 Saarnivaahtera — Acer negundo

Saarnivaahtera ei alueen muista puista poiketen ole kotimainen laji vaan on kotoisin Pohjois-Amerikasta.

Saarnivaahtera on monessa suhteessa erikoinen vaahteralaji. Sen lehdet eivät lainkaan tuo mieleen vaahteroita, vaan pikemminkin esimerkiksi saarnen, josta suomenkielinen nimikin juontaa juurensa. Saarnivaahteran kukkiminen on myös erikoista, sillä laji on kaksikotinen, eli emi- ja hedekukat syntyvät eri kasviyksilöihin.

Saarnivaahtera on osoittautunut hyvin kestäväksi ilmastollisesti ja sitä käytettiin runsaasti koristepuuna, kun Venäjällä rakennettiin Kaukoidän rataa. Saarnivaahteroita istutettiin rautatieasemille ja esimerkiksi koillisessa Kiinassa, entisessä Mantsuriassa saarnivaahtera on levinnyt luontoon siinä määrin, että tätä amerikkalaispuuta pidetään siellä nykyisin luonnonvaraisena lajina.

Myös Suomessa saarnivaahtera on osoittautunut hyvin kestäväksi puuksi. Valitettavasti sitä ei enää nykyisin istuteta kovin runsaasti. Saarnivaahteran keltainen ruska ei ole erityisen näyttävä, mutta se on kesäaikaan valoisa, avoimen latvuksen puu, jolla on ilmavanvihreä sävy.

Kavaleffin aikainen saarnivaahtera on nykyisin romanttinen raunio, tuskin enää puu. Lyhytikäisen saarnivaahteran elinkaari on hyvin näkyvillä tässä puussa, sadassa vuodessa näkyy sen koko elämä.

2 Raita — Salix caprea

Raita on Suomen lähes 40 luonnonvaraisesta pajulajista kaikkein suurikasvuisin. Se on yleensä yksi- tai monirunkoinen, noin kymmenmetrinen puu, mutta saavuttaa joskus suurempiakin mittoja. Niskalassa kasvaa useita, jo raunioitumisensa partaalla olevia raitoja, jotka lienevät Kavaleffin aikuisia, lähes sadan vuoden ikäisiä puita. Raidan ränsistyminen alkaa hyvin varhain, eikä se usein saavuta juuri enempää kuin noin 50 vuoden iän. Isot puumaiset yksilöt ovat usein lahottajasienien ja hyönteistoukkien vahingoittamia ja erityisesti kolopesijöiden suosimia pesäpuita pehmeän puuaineksen vuoksi.

Kuten muutkin pajulajit, on raitakin kaksikotinen kasvi. Kaksikotisilla kasveilla emi- ja hedekukat muodostuvat eri kasviyksilöihin. Raidan emikukat ovat vaatimattomia, mutta hedekukat näyttäviä keväisen metsäluonnon kaunistuksia ja tärkeä ravinnonlähde juuri heränneille kimalaisille. Entisaikaan raidalla esiintyvää, nykyisin harvinaistunutta, miellyttävän aniksentuoksuista raidantuoksukääpää kerättiin vaatekaappien raikasteeksi.

Raitaa esiintyy yleisenä koko Euroopassa sekä aina kauas Siperiaan saakka. Sen tieteellisen nimen määre ”caprea” tarkoittaa ”vuohen kanssa oleva”. Lajin englanninkielinen nimi on ”Goat Willow” eli vuohenpaju. Ehkä lähes kaikkiruokaiset vuohet ovat entisaikoina olleet mieltyneitä nimenomaan raitaan ja sen lehtiin. Vanhemmiten raidalla on hyvin kauniisti kuvioitunut kuori, jota kannattaa tarkkailla vanhojen raitojen tyviltä. Suomenkielinen nimi juontunee selvästi erottuvana kellanoranssina ydinpuun raitana puuta halkaistaessa.

3 Harmaaleppä — Alnus incana

Harmaaleppää esiintyy lähes koko Suomessa. Se puuttuu vain Ahvenanmaalta ja on harvalukuinen lounaissaaristossa. Harmaalepän levinneisyys ulottuu Euroopassa lähes Atlantin rannikolta pitkälle itään. Harmaaleppä on ns. sirkumboreaalinen laji, eli sitä esiintyy pohjoisen metsävyöhykkeen alueella kaikilla mantereilla. Usein kuitenkin katsotaan, että esimerkiksi Japanissa tavattavat harmaalepät ovat omaa alalajiaan, samoin on laita Pohjois-Amerikan harmaaleppien suhteen.

Leppälajit pystyvät sitomaan ilmakehästä tarvitsemansa typen erään leppien juurilla esiintyvän sienibakteerin avulla. Tästä syystä harmaalepällä on varaa tuhlailla pudottamalla lehtensä vihreinä, sillä sen ei tarvitse varastoida lehtien sisältämiä typpiyhdisteitä. Harmaaleppä onkin tästä syystä erinomainen maanparannuskasvi, jonka karike on maata parantavaa. Harmaaleppä on kasvualustansa suhteen melko vaatelias ja ilmentää esiintymisellään kasvupaikan ravinteisuutta.

Suomessa tavataan harmaalepästä joskus eriasteisia liuskalehtisiä muotoja, joita kasvatetaan taimistoissa koristepuiksi. Ne ovat tällä lajilla paljon tavallisempia kuin tervalepällä. Lyhytikäinen harmaaleppä kasvaa nopeasti jopa parikymmenmetriseksi, mutta on usein sitä pienempi ja pensasmainen. Se on parhaita monimuotoisuuden ylläpitäjiä metsissämme, sillä se tarjoaa kololinnuille pesäpaikkoja, siemensyöjille ravintoa ja nopeasti lahoavana se on oivallinen sienien ja kääpien kasvupaikka.

Harmaaleppä on mainiota polttopuuta, ja monet pitävät sitä parhaana savustuspuuna. Valitettavasti harmaalepän kukinta-aikaan lopputalvesta allergikot kärsivät sen siitepölyn aiheuttamista oireista.

4 Tervaleppä — Alnus glutinosa

Tervaleppä on toinen Suomen luonnonvaraisista leppälajeista. Se on harmaaleppää paljon pitkäikäisempi ja kookkaampi puu. Tervaleppä kasvaa luontaisesti kosteammilla paikoilla kuin harmaaleppä. Se saavuttaa yli 20 metrin korkeuden ja saa vanhemmiten mustanpuhuvan kaarnan runkonsa suojaksi.

Tervaleppää esiintyy koko Euroopan alueella. Suomessa tervaleppäesiintymät keskittyvät maan eteläosien reheviin rantalehtoihin ja vesien äärelle. Se harvinaistuu nopeasti jo Keski-Suomessa ja esiintymisen pohjoisraja ulottuu juuri ja juuri Lapin eteläisimpiin osiin. Tervaleppä kestää hyvin tulvavesiä, mutta sitä voidaan viljellä myös kuivemmilla paikoilla. Tervaleppää on istutettu jopa katupuuksi. Erityisen suosittu katupuu Suomessa on nykyisin tervalepän kapeakasvuinen muoto ’Sakari’, joka on löydetty Kotkan seudulta.

Tervalepän puuaines on arvostettua ja sitä on kutsuttu ”pohjolan mahongiksi”. Metsänviljelypuuna tervaleppä on meillä harvinainen, mutta sitä kuitenkin viljellään jonkin verran. Parhaimmillaan varttunut tervaleppä on etenkin puistopuuna hahmoltaan jalojen lehtipuiden kaltainen.
Leppälajit pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen ilmakehästä juuristossaan olevan sienibakteerin avulla. Siksi tervaleppä voi varistaa lehtensä vihreinä, sillä puun ei tarvitse ottaa talteen lehtiin varastoituneita typpiyhdisteitä. Siitepölyallergikot saattavat saada oireita tervalepän kukinnan aikaan alkukeväästä.

5 Rauduskoivu — Betula pendula

Kaikille suomalaisille tuttu rauduskoivu lienee vaivaiskoivun (B. nana) ohella maapallon laajimmalle levinnyt koivulaji. Sitä esiintyy koko Euroopan alueella Brittein saaret mukaan lukien kauas aina Mongolian arojen reunamille saakka. Etelässä rauduskoivua tavataan vielä Kaukasuksella Irakin ja Turkin pohjoisosissa sekä Afrikassa Marokon pohjoisosissa. Brittein saarilla valkorunkoista, riippaoksaista rauduskoivua kutsutaan kauneutensa vuoksi nimellä ”Lady of the Woods”.

Rauduskoivu on Suomen kansallispuu. Sitä näkee meillä kasvavan melkein missä tahansa, mutta parhaiten se menestyy ravinteikkailla, kuivahkoilla, hiekkaisilla mailla. Sitä on istutettu paljon myös katupuuksi. Luonnossa rauduskoivu on pioneerilaji, joka valtaa hakkuuaukiot ja muut avoimet paikat tehokkaasti. Koko elämänsä ajan valoa tarvitseva puu saavuttaa lähes 30 metrin korkeuden ja noin 150 vuoden iän. Se elää symbioosissa useiden sienilajien kanssa, joista luonnossa liikkujaa ilahduttaa varmaankin enemmän kanttarelli (Cantharellus cibarius), kuin kärpässienet (Amanita spp). Rauduskoivulla on vanhemmiten myös useita sitä lahottavia kääpäsieniä, joista terveysvaikutteiseksi väitetty, mustanpuhuva pakurikääpä (Inonotus obliquus) on helppo tunnistaa.

Rauduskoivu kasvattaa vanhemmiten kaarnaa rungon tyviosaan, kun taas nopeasti katsottuna hyvin saman näköinen hieskoivu (B. pubescens) pysyy koko elämänsä sileäkuorisena. Rauduskoivun verso on hartsinystyinen, kädessä karhealta tuntuva. Hieskoivun verso puolestaan on karvainen ja pehmeältä tuntuva.

6 Keltakurjenmiekka — Iris pseudacorus

7 Tuomi — Prunus padus

Suomalaisille tuomen kukinta merkitsee hehkeimmän kevään koittamista. Tuomen lyhyt, mutta intensiivinen kukinta toukokuun puolivälissä on suomalaisessa luonnossa hieno hetki, sillä meillä on hyvin vähän tuoksuvakukkaisia puita. Muina vuodenaikoina tuomi on melko huomaamaton, paitsi niinä vuosina kun tuomenkehrääjäkoin toukat käärivät kaikki seutukunnan tuomet valkoiseen seittiin. Itse puu ei kuitenkaan kärsi siitä, että toukat ahmivat puut lehdettömiksi. Syksyisin tuomi saa parhaimmillaan kohtalaisen vaaleankeltaisen ja punaisen eri sävyissä koreilevan syysvärin.

Tuomi on pohjoiseurooppalainen laji. Manner-Euroopassa sitä tavataan vain vuoristoissa, mutta sielläkin se on harvalukuinen. Tuomi on usein pensasmainen, mutta hyvillä paikoilla ravinteikkaassa maassa se kehittyy yli kymmenmetriseksi puuksi. Tuomi on lyhytikäinen ja ränsistyy usein jo viidenkymmenen vuoden iässä. Lopulta sen juuristo ei enää kannattele runkoa, vaan puu kaatuu, mutta jatkaa kasvuaan usein tihenevänä pensaikkona.

Tuomen kuori ja lehdet ovat hyvin tympeän makuisia ja hajuisia. Sen versoja voi käyttää jäniskarkotteena esimerkiksi omenapuiden runkoihin sidottuna. Tuomen happamista marjoista on uutettu mehua ja likööreitä. Siemen sisältää amygdaliinia, joka on ihmiselle myrkyllistä. Lintuja tämä ei näytä kuitenkaan haittaavan. Joissain kulttuureissa tuomeen ei saanut lainkaan kajota, sillä mustarunkoinen puu oli noitien omaisuutta.

8 Hieskoivu — Betula pubescens

Hieskoivu esiintyy usein kosteammilla mailla kuin rauduskoivu (Betula pendula). Se jää myös tätä pienemmäksi eikä kasva aivan yhtä vanhaksi. Hieskoivun lehdet ovat pyöreämmät ja vain kertaalleen sahalaitaiset usein lähes vinoneliömäisiin ja kaksinkertaisesti sahalaitaisiin rauduskoivun lehtiin verrattuna.

Hieskoivu ei ole yhtä laajalle levinnyt kuin rauduskoivu. Sitä esiintyy Euroopan pohjoisosissa ja Venäjän alueella aina Ural-vuoristoon saakka. Lapissa puumainen hieskoivu korvautuu tunturikoivulla (B. pubescens ssp. czerepanovii) , joka on hieskoivun pensasmainen alalaji.

Tuulenpesiä näkyy ehkä useimmin juuri hieskoivuissa. Tuulenpesät ovat erään kotelosienen aikaansaamia: sieni häiritsee koivun silmujenmuodostusta ja saa sen muodostamaan yhä uusia kasvupisteitä. Niistä kasvaa joka suuntaan ulottuvia versoja, jotka tunnetaan tuulenpesinä. Pakurikääpää (Inonotus obliquus) esiintyy myös hieskoivulla, vaikka rauduksella se onkin tyypillisempi.

Hieskoivu ei muodosta riippuvia oksia, vaan on melko lyhytoksainen. Sen oksat suuntautuvat myös usein selvästi yläviistoon. Vaikka sanotaankin, että kunnollinen vihta syntyy vain rauduskoivusta, on hieskoivusta tehty vihta kuitenkin voimakkaammin tuoksuva.

9 Euroopanpähkinäpensas — Corylus avellana

Etelä-Suomessa luonnonvarainen euroopanpähkinäpensas on lehtojen laji. Sen maatuvat lehdet ja muu karike on maata parantavaa, joten sitä kannattaa suosia. Pähkinäpensasta kasvaa koko Euroopan alueella.

Euroopanpähkinäpensas kasvaa jopa monikymmenrunkoiseksi, suureksi pensaaksi, jonka korkeus saattaa olla yli 5 metriä. Pensas uudistuu reunojen versoista sitä mukaa, kun vanhimmat rungot kuolevat pensaan sisältä.

Kevättalvella kukkiva, tuulipölytteinen euroopanpähkinäpensas on hyvin allergisoiva niille, jotka ovat yliherkkiä pähkinäpensaan siitepölylle. Pölytyksen tuloksena valmistuvat pähkinät ovat suklaalevyistä tuttuja ”hasselpähkinöitä”. Teollista tuotantoa varten pähkinät kerätään kuitenkin eteläeurooppalaisesta isopähkinästä (C. maxima).

Pähkinäpensaiden sukunimi Corylus on johdettu roomalaisten sotilaitten kypärästä, jota pähkinöiden peittämät suojuslehdet muistuttavat.

10 Lehtokuusama — Lonicera xylosteum

Maapallolta tunnetaan noin 100 kuusamalajia, joista vain kaksi lajia esiintyy meillä luonnonvaraisina. Sinikuusamaa (L. caerulea) tavataan vain Koillismaan lehtovyöhykkeellä hyvin harvinaisena ja se on luontaisilla kasvupaikoillaan suojeltu.

Lehtokuusama on nimensä mukaisesti lehdoissa tavattava, varjoakin sietävä, harittavakasvuinen matala, 1–1,5 metrinen pensas. Se kukkii kermanvalkoisin kukin ja kesän lopulla kypsyvät sen punaiset marjat, jotka eivät ole syötäviä.

Vaikka lehtokuusama ei olekaan erityisen näyttävä laji eikä se saa loistavia syysvärejä, on se harvoja pensasmaisia lehtojemme ilmentäjiä. Niskalassa lehtokuusama lienee luontainen. Sitä näkee monissa paikoissa arboretumin alueella hyvin tyypillisesti lehtipuumetsän alla kasvavana. Lehtokuusama on pikemminkin kuivien kuin kosteiden lehtojen laji.

Lehtokuusamaa tavataan koko Euroopan alueella. Venäjällä sen esiintymisalue ulottuu aina Ural-vuoriston taakse.

Suomi osa-aluetaulu