Niskalan puulajipuisto eli arboretum

Pohjois-Amerikka

Tietoa alueen kasveista

1 Koreanvaahtera — Acer pseudosieboldianum

Koreanvaahtera kuuluu yhteen kauneimmista vaahteroiden kasvitieteellisistä ryhmistä. Tähän vaahteroiden Palmata-sektioon kuuluu toistakymmentä Itä-Aasiassa (yhtä lukuun ottamatta) esiintyvää vaahteralajia, jotka kaikki ovat kasvutavaltaan pensaita tai pensasmaisia puita.

Koreanvaahtera lienee ryhmänsä ilmastollisesti kestävin laji. Sen koristeelliset lehdet saavat parhaimmillaan loistavan kellanoranssin punerruksen, mutta suuria eroja on nähtävissä kasvupaikan ja viljellyn alkuperän suhteen. Hallaisina syksyinä lehdet saattavat kuivua ja jäädä kiinni oksiin pitkälle talveen saakka. Koreanvaahtera on kaunis ja melko hidaskasvuinen pensas.

Suomen muuttuvassa ilmastossa on voidaan yrittää viljellä yhä eksoottisempia lajeja. Koreanvaahtera oli meillä pitkään liki tuntematon muualla kuin kasvikokoelmissa, kunnes sen viljely on maineen kiirittyä viime vuosina alkanut yleistyä. Nimensä mukaisesti Korean niemimaalla luontaisesti esiintyvä laji on kestävä koko Etelä-Suomessa.

2 Liuskalehtinen hevoskastanja ’Laciniata’ — Aesculus hippocastanum ’Laciniata’

Maapallolta tunnetaan alun toistakymmentä hevoskastanjalajia. Niitä tavataan pääasiassa Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Euroopassa esiintyy luontaisena vain yksi laji, monille tuttu balkaninhevoskastanja (A. hippocastanum). Sitä on viljelty koristepuuna satoja vuosia ja Suomessakin lajia on kasvatettu jo pitkään.

Balkaninhevoskastanjasta on olemassa vain niukalti lajikkeita eli muotoja, jotka on otettu ihmisen toimesta viljelyyn ja joille on annettu lajikenimi. Näitä ovat eurooppalaisissa puistoissa melko tavallinen ’Baumannii’, joka on kerrottukukkainen ja siemenetön. Toinen yleisesti kasvatettu lajike on tässä kuvattu syvään liuskalehtinen ’Laciniata’, jonka lehdet ovat kuin silvottua pitsiä eivätkä lainkaan muistuta emolajinsa lehtiä.

Liuskalehtiset muodot ovat yleensä kantalajia pienempikasvuisia, sillä niiden yhteyttävä pinta-ala on pienempi. Yleensä liuskalehtiset muodot ovat valontarpeeltaan hyvin vaateliaita. Suomessa lähes tuntematon liuskalehtinen balkaninhevoskastanja sopinee hyvin Niskalan puukokoelmaan, jossa jo Jakob Kavaleffin ajoista on suosittu erikoisia, ilmiasultaan jopa outoja puita.

3 Hopeavaahtera — Acer saccharinum

Pohjoisamerikkalainen hopeavaahtera on eräs suurikasvuisimmista vaahteralajeista. Kotoisen tervalepän tapaan luontaisesti kosteilla paikoilla viihtyvä laji voi kasvaa jopa 40 metrin mittaiseksi. Hopeavaahteraa on viljelty koristepuuna jo vuosisatojen ajan ja se on yksi Carl von Linnén tuntemista, alkuperäisistä vaahteralajeista 1753.

Suomessakin hopeavaahteraa on arveltu käytetyn jo noista ajoista lähtien, ainakin se on harvinaisena kuulunut suomalaiseen kartanokulttuuriin jo kauan. Tässä kuvattu, vuoden 2011 Tapani-myrskyssä katkennut puu on Jakob Kavaleffin noin sata vuotta sitten istuttama ja tyypillinen oman aikakautensa eksoottinen koristepuu.

Hopeavaahteran puuaines on monesta muusta vaahteralajista poiketen helposti murtuvaa, eikä tätä puulajia nykyisin suosita puistoistutuksissa. Sen viisijakoiset lehdet ovat alapinnaltaan hopeanharmaat, ja tuulessa hopeavaahtera välkehtii kaksivärisenä. Hopeavaahtera ei saa erityisen liekehtivää syysväriä, mutta myöhään syksyllä varisevat lehdet luovat maahan pudottuaan erikoisen syysaspektin.

4 Sarvipähkinä — Corylus cornuta

Pohjoisamerikkalainen sarvipähkinä kuuluu pähkinäpensaiden noin 10 lajia käsittävään sukuun. Se poikkeaa luonnonvaraisesta pähkinäpensaastamme, euroopanpähkinäpensaasta (C. avellana) monin tavoin. Sarvipähkinä jää kooltaan meikäläistä lajia pienemmäksi, sen rungot ovat paljon hoikemmat ja kasvutapa pystympi. Myös pensaan lehdet ovat hieman puikeampia ja pienempiä.

Sarvipähkinä verhoaa jo elo-syyskuun vaihteessa valmistuvat pähkinänsä kutittavilla, piikkimäisten karvojen täyttämillä suojuslehdillä. Sarvipähkinän hedelmät ovat syötäviä, mutta pienempiä kuin kotimaisella lajilla ja niiden poimiminen on hankalaa. Sarvipähkinä menestyy Suomessa ilmeisesti ainakin yhtä hyvin kuin luonnonvaraiset pähkinät. Niskalan tilarakennuksen piha-istutuksissa kasvaa yksinäinen, jo varttunut sarvipähkinä, jolle nyt istutetut pensaat tekevät seuraa, tosin pienen matkan päästä.

5 Keltakoivu — Betula alleghaniensis

Keltakoivu on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosista. Se poikkeaa ulkonäöltään meille tutuista kotimaisista koivuista kellanharmaan kuorensa puolesta. Myös kauniin keltaisen syysvärin saavat lehdet ovat suurempia ja pitkulaisempia kuin hies- ja rauduskoivuilla (B. pubescens, B. pendula). Keltakoivu sietää varjoa meikäläisiä lajeja paremmin, ja kuuluu kotiseudullaan yhdessä lehmusten (Tilia), pyökkien (Fagus), vaahteroiden (Acer) ja hikkorien (Carya) kanssa siihen puumosaiikkiin, joka muodostaa tyypillisen lehtisekametsän.

Keltakoivua on viljelty Suomessa jo yli sadan vuoden ajan, mutta valitettavasti tämä hyvin käyttökelpoinen laji on pysynyt kokoelmien harvinaisuutena. Keltakoivua voidaan kasvattaa menestyksellä koko Etelä-Suomessa.

Niskalan puu alkaa noin satavuotiaana olla silminnähden ränsistynyt ja siksi sen läheisyyteen onkin jo istutettu sokerikoivun (B. lenta) taimi. Niskalan keltakoivu määritettiin aikoinaan sokerikoivuksi, joka on toinen pohjoisamerikkalainen, hyvin samantapainen laji lukuun ottamatta sen lähes mustaa kuorta.

6 Valkohikkori — Carya ovata

Hikkorit ovat pääosin suurikasvuisia puita, joita tavataan vain Pohjois-Amerikasta ja Itä-Aasiasta. Kestävimmät hikkorilajit ovat pohjoisamerikkalaisia, ja niistä kestävimpiin kuuluu valkohikkori. Se kasvaa kotiseudullaan jopa yli 30 metrin mittaan, mutta jää viljeltynä pienemmäksi. Jalopähkinäkasveihin (Juglandaceae) kuuluvat hikkorit tuottavat pähkinöitä, joista osa on syötäväksi kelpaavia, kuten tässä kuvatun valkohikkorin. Osa hikkorilajeista tuottaa puolestaan hyvin tanniinipitoisia pähkinöitä, jotka kelpaavat vain eläimille. Meilläkin on viime aikoina käynyt tutuksi pekaanipähkinä, joka on erään toisen hikkorilajin (C. illinoensis) hedelmä. Myös tätä lajia on istutettu Niskalaan.

Vanhempi sukupolvi saattaa muistaa nuoruudestaan hikkorisukset. Hyvin käyttökelpoista, kestävää ja kimmoisaa puuta käytetään yhä myös esimerkiksi työkalujen varsina. Pohjois-Amerikassa hikkorin savussa kypsytetty kala ja liha saa ”ainoan oikean” makuvivahteen.

Suomessa valkohikkoria on viljelty harvinaisena lähinnä kokoelmissa jo sadan vuoden aikana, mutta vanhoja puita ei meiltä kuitenkaan tunneta.

7 Amerikanjalopähkinä — Juglans cinerea

Jalopähkinöitä tunnetaan maapallolta noin 20 lajia. Niitä tavataan luontaisesti Aasiassa sekä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Meille tutuin jalopähkinälaji voi olla saksanjalopähkinä (J. regia) ja etenkin sen pähkinänsärkijällä rikottavat, terveelliset ja herkulliset pähkinät.

Suomessa on viljelty aina Pehr Kalmin päivistä 1700-luvulta saakka amerikanjalopähkinää, jonka siemeniä Carl von Linnén oppilas Kalm toi mukanaan Pohjois-Amerikasta 1751. Amerikanjalopähkinä kehittyy suurilehtiseksi, leveäkasvuiseksi puuksi, jonka kerrannaisten lehdyköiden muodostamat lehdet ovat eksoottinen näky etenkin syksyisin, jolloin niille hyvillä paikoilla kehittyy keltainen syysväri.

Amerikanjalopähkinä tuottaa tahmeakuorisia, sormet keltaisiksi värjääviä hedelmiä,. Niiden ydin eli pähkinä on kylläkin syötävä, mutta niin paksukuorinen, että sen rikkomiseen tarvitaan runsaasti voimaa tai apuvälineitä.

8 Tilia monticola

Pohjois-Amerikasta tunnetaan muutamia lehmuslajeja tai joidenkin näkemysten mukaan vain yksi, amerikanlehmus (T. americana). Tutkijat eivät nimittäin vieläkään ole yksimielisiä pohjoisamerikkalaisten lehmuslajien määrästä, sillä ne ovat kaikki suuresti toistensa kaltaisia. Varsinainen amerikanlehmus esiintyy koko itäisen Pohjois-Amerikan alueella mutta siitä on erotettu alueen kaakkoisosista useita, lajeiksikin nimettyjä muotoja, kuten tässä esitelty Tilia monticola, jolla ei ole suomenkielistä nimeä.

Pohjoisamerikkalaisten lehmuksien yhteinen piirre on niiden hyvin suuret lehdet. Ne ovat nähtävissä jo tässäkin esitellyssä nuoressa puussa. Ehkä sanonnassa, jonka mukaan Amerikassa kaikki on suurta, on todella jotain perää.

Suomessa pohjoisamerikkalaiset lehmukset ovat harvoin viljeltyjä. Niitä on kuitenkin löydetty sieltä täältä eteläsuomalaisten kaupunkien istutuksista, kenties muun taimimateriaalin mukana vahingossa istutettuina. Taimia arvellaan vahingossa istutetuiksi, sillä suunnittelijat tuskin ovat tietoisesti valinneet huonosti kovaa tuulta kestäviä, suurilehtisiä puita.

9 Sateenvarjomagnolia — Magnolia tripetala

Magnoliat ovat kasvimaailman ehdotonta eliittiä, jos ajatellaan kukinnan kauneutta ja kukkien kokoa. Niitä tavataan luontaisesti vain Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.

Suomessa magnoliat ovat aina olleet arkojen kasvien maineessa ja ne olivat puutarhoissa harvinaisia aivan viime aikoihin saakka. Viime vuosina meillä on kuitenkin voitu jonkinlaisella menestyksellä kokeilla useita magnolialajeja ja -lajikkeita.

Eräs kaikkein eksoottisimpia meillä nykyisin menestyvistä lajeista on pohjoisamerikkalainen sateenvarjomagnolia. Se on saanut nimensä valtavista, sateenvarjomaisesti nuokkuvista lehdistään, jotka voivat olla lähes kolmekymmensenttisiä. Sateenvarjomagnolia kukkii lehtien puhkeamisen jälkeen suurin, valkoisin kukin. Lumpeenkukkien kaltaisten kukkien tympeä tuoksu tuottaa kuitenkin pettymyksen, vaikka magnoliat yleensä levittävät ympärilleen ihanaa tuoksua, joka on yhtä hieno kuin kukkien ilmiasu.

Pohjois-Amerikka osa-aluetaulu