Kaivopuisto on yksi Helsingin tunnetuimmista, vanhimmista ja rakastetuimmista puistoista. Sen pinnanmuodot ovat vaihtelevia, käytäväverkosto polveileva, puut vanhoja ja näköala merelle on piste iin päälle. Kaivopuistolla on tarina ja senkin vuoksi se on suosittu, jopa niin suosittu, että vanhan puiston konsertti- ja tapahtumakäyttöä on jouduttu rajoittamaan. Puisto ei yksinkertaisesti kestä liian monien tapahtumien aiheuttamaa kulutusta.
Puiston historiaa
Helsingin eteläisin niemenkärki oli luonnontilaista, kallioista metsää, jossa oli myös soisia alueita. Kaupunkilaiset tapasivat käydä niemellä retkellä. Puiston tarina alkoi vuonna 1834, kun konsuli ja kauppaneuvos, monialainen liikemies Henrik Borgström (1799–1883) vuokrasi alueen kaupungilta 50 vuodeksi. Borgströmin perustama Kylpylä- ja kaivohuoneyhtiö rakensi asumattomalle ja karulle niemenkärjelle kylpylän puistoineen. Puiston sijainti oli juuri sopiva merikylpylälle, jotka olivat tulleet muotiin 1800-luvun alussa. Puisto oli tarpeeksi etäällä kaupungista, mutta sinne pääsi hyvin sekä maitse että meritse höyrylaivalla.
Borgström oli liikemiehenä kaukonäköinen. Kun keisari Nikolai I (1825–1855) asetti aatelistolle matkustuskiellon, koska ulkomailta saattaisi saada vallankumouksellisia ajatuksia, oli Borgströmin kylpylähanke käynnissä. Keisari tuki suurruhtinaskuntansa kylpylähanketta ostamalla sen osakkeita. Niinpä Kaivopuiston kylpylästä tuli Pietarin seurapiirien sekä oman maan säätyläisten kohtaus- ja huvittelupaikka ja suosittu lomakohde. Helsinki oli kosmopoliittinen kylpyläkaupunki noin 15 vuoden ajan.
Puiston itäosa jaettiin vuokrahuvilatonteiksi. Huviloiden vuokralaisten oli kesän sesongin aikana majoitettava myös kylpylävieraita. Huvila-alue oli viehättävä kokonaisuus ja jotkut villoista, kuten ruhtinatar Zinaida Jusupoffin kivinen Rauhaniemi, olivat todella loisteliaita rakennuksia.
Kylpyläpuiston suunnittelusta vastasi saksalainen ammattipuutarhuri Carl Helm. Puiston suo ja alavat osat kaivettiin romanttisiksi lammiksi, toisessa uiskentelivat joutsenet ja toiseen istutettiin ruutanoita. Puistoon rakennettiin polveileva käytäväverkosto, kauniita kukkaistutuksia sekä puu- ja pensasryhmiä. Näköaloja ihasteltiin karulta kallioilta, jonne pääsi yhä olemassa olevia kapeita portaita pitkin. Ne oli rakennettu kallionhalkeamaan. Puiston karummalle länsipuolelle istutettiin koivuja ja mäntyjä. Puiston pääakseli oli ja on edelleen Iso puistotie. Sen reunoille istutettiin kaksinkertainen lehmusrivistö. Puut tuotiin Saksasta.
Rantaan rakennettiin Ullanlinnan Kylpylaitos, josta käytiin kastautumassa merivedessä ja jossa saattoi myös ottaa rikkikylpyjä ja erilaisia suihkuja. Naiset ja miehet kylpivät luonnollisesti omissa osastoissaan. Kylpijöiden käytössä oli lääkäri ja naisille oli tarjolla myös voimistelutunteja. Merivedessä uimista pidettiin hermoja rauhoittavana ja kylpylän yhteydessä oli erityinen uimalaitos – tosin uimataitoa ei monillakaan tuohon aikaan ollut.
Ravintola Kaivohuone valmistui vuonna 1838, jolloin myös vietettiin kylpylän virallisia avajaisia. Päivä oli 5. kesäkuuta. Molemmat rakennukset oli suunnitellut Helsingin jälleenrakennusarkkitehti C.L. Engel. Kaivohuoneella juotiin kemisti Victor Hartwallin (1800–1857) kehittelemiä kivennäisvesiä ja syötiin terveellistä ruokaa. Iltaisin ravintolassa tanssittiin, järjestettiin naamiaisjuhlia tai kuunneltiin konserttimusiikkia. Puistossa käveltiin ja pelattiin keilapelejä, kuunneltiin sotilassoittokuntia tai katseltiin puistoteatteria.
Krimin sota 1854, koleraepidemia ja matkustuskiellon päättyminen johtivat Kaivopuiston loiston hiipumiseen. Aleksanteri II:n (1818–1881) astuessa valtaan venäläiset pääsivät taas Euroopan kylpylöihin. Kesällä 1855, Krimin sodan ollessa käynnissä, kylpylä oli suljettuna. Kaivopuisto ja Tähtitorninvuori toimivat katsomona, kun englantilais-ranskalainen laivasto pommitti Viaporia neljä päivää.
Vuonna 1858 Kaivopuiston ravintoloitsija Louis Kleineh (1807–1874) rakennutti puiston pohjoisreunalle komean Puistoteatterin. Teatteria laajennettiin vuonna 1863 ja se veti katettuun katsomoonsa 510 katsojaa. Espalla sijainnut teatteri oli palanut samana vuonna ja niinpä Puistoteatteri sai tyydyttää helsinkiläisten teatterinnälkää. Teatterissa esiintyi vierailevia seurueita, vaudeville-esiintyjiä , ooppera- ja balettiseurueita sekä sirkustaiteilijoita. Kleinehin jätettyä Kaivohuoneen teatteri alkoi rapistua ja se purettiin huonokuntoisena kevättalvella 1874.
Teollisuusnäyttely kohotti kansallistuntoa
Suomen ensimmäinen messutapahtuma, Teollisuusnäyttely kesällä 1876 toi taas väkeä Kaivopuistoon. Se oli myös merkittävä kansallinen voimannäyte. Näyttelyn ensimmäinen isä oli itse J.V. Snellman (1806–1881) jo vuonna 1868, mutta nälkävuodet siirsivät näyttelyä. Helsinkiläiset teollisuusmiehet herättivät ajatuksen uudestaan henkiin. Senaatti takasi hankkeen taloudellisesti ja arkkitehti Theodor Höijeriltä (1843–1910) tilattiin piirustukset suurille näyttelyhalleille.
Näytteilleasettajia oli kunnioitettavat 1769. Avajaiset olivat 1. heinäkuuta ja näyttely oli avoinna syyskuun puoleen väliin saakka. Näyttelyssä oli esillä mm. maatalous- ja teollisuuskoneita ja ihan oikea suomalainen veturi. Kansantieteellisellä osastolla oli sisustettu maalaiskoteja, jotka myöhemmin olivat alkuna Kansallismuseon kokoelmille. Bonhoffin kauppapuutarha toteutti Kaivohuoneen edustalle loisteliaat, eksoottisista kasveista asetellut kuvioistutukset ja suihkulähteen. Ne herättivät suurta ihastusta varsinkin rouvasväen piirissä.
Rannassa sai ihmetellä erilaisia veneitä. Sinebrychoffin Bierhalle möi olutta, Hartwallilla oli oma myyntipiste mineraalivesille ja ruokaa sai kukkaron mukaan joko hienosta ravintola Kaivohuoneesta tai halvemmasta puistoravintolasta. Näyttelyhallissa oli lisäksi kahvila.
Keisari Aleksanteri II, hänen puolisonsa Maria ja poikansa ruhtinas Aleksanteri vaimonsa Tanskan prinsessa Dagmarin kanssa saapuivat näyttelyyn kaksi viikkoa avajaisten jälkeen ja saivat aikaan varsinaisen yleisöryntäyksen. Keisari oli näkemäänsä tyytyväinen ja niin olivat myös 93 000 pääsylipun lunastanutta kävijää. Näyttelyllä oli suuri kansallista itsetuntoa kohottava merkitys. Kävijät olivat ylpeitä kansakunnan teollisista ja taiteellisista saavutuksista ja näytteilleasettajat saivat uskoa omaan tuotantoonsa.
Kaupungin puistoksi
Puiston vuokrasopimus umpeutui vuoden 1885 lopussa ja kaupunki otti puiston haltuunsa. Kaivopuistosta tuli kaikille avoin kaupunkipuisto. Kaupunki myi vuokramaalla sijainneet 17 huvilatonttia puiston itälaidalta. Puisto kävi läpi perusteellisen muodonmuutoksen. Urbaani ylä- ja keskiluokka oli muuttanut puiston lähelle ja heistä tuli sen uusia käyttäjiä.
Ruotsista Helsinkiin 1889 värvätty, kaupungin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri Svante Olsson laati Kaivopuiston uudistussuunnitelman vuonna 1891. Olsson suunnitteli Kaivopuiston ja uuden Tähtitorninvuoren näköalapaikoiksi sen ajan hengen mukaisesti. Näkymälinjat ja erityiset näköalapaikat olivat tärkeitä, käytäväverkosto oli polveileva ja kaarteleva. Suuret, yhtenäiset nurmialueet olivat myös tärkeä osa uudistettavaa puistoa. Risteyskohtiin istutettiin puu- ja pensasryhmiä. Ruutanalammikko kuivatettiin ja sen paikalle tehtiin Helsingin ensimmäinen leikkikenttä. Puiston luonnontilassa ollut eteläosa maisemoitiin ja koristeltiin istutuksin. Vanhaa puustoa hyödynnettiin, tosin puustoa oli kaatunut runsaasti vuoden 1890 hirmumyrskyssä. Puiston kallioiselle osalle istutettiin mäntyjä.
Näkymän varmistamiseksi Kaivohuoneelta merelle jouduttiin räjäyttämään kalliota, jotta saatiin tasainen linja. Kaivohuoneen edusta koristettiin näyttävällä kuvioistutuksella. Uudistettu puisto aiheutti kiivasta debattia, koska puustoa oli uudistettu ja osa istutuksista oli vielä vaatimattoman kokoista. Puiston uudistustyöt jatkuivat aina ensimmäiseen maailmansotaan asti.
Puiston käyttäjiksi toivottiin parempaa väkeä, aristokraattien tilalla asteli hienostunut porvaristo. Kaivopuisto ei ollut varsinainen kansanpuisto, siellä paheksuttiin niitä, jotka ripustivat riippumattoja puihin ja oleilivat puistossa liian vapaasti.
1890-luvulla rakennettiin Helsingin satamarata, joka kulki Kaivopuiston reunaa pitkin Puistokadun vieressä, osittain tunnelissa. Rata purettiin 1980-luvulla. Vanha kylpylärakennus, joka sijaitsi meren rannalla nykyisen Ison Puistotien ja Ehrenströmintien risteyksen kohdalla, tuhoutui jatkosodan ilmapommituksissa 1944. Ehrenströmintien rakentaminen 1940-luvulla muutti puiston ilmettä ratkaisevasti katkaisemalla suoran yhteyden meren rantaan.
Runopenkkejä, veistoksia, rakennuksia
Ravintola Kaivohuoneen suunnitteli arkkitehti C.L. Engel (1838). Kaivohuone on niin rakennuksena kuin osana Kaivopuistoa yksi Suomen perinteisimmistä ja arvokkaimmista ravintoloista. Rakennusta on valmistumisen jälkeen muutettu useaan eri otteeseen. Nykyinen ulkoasu vuodelta 1867 on pääosin arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema. Tätä nykyä puisto toimii tilausravintolana.
Kaivopuiston korkeimmalla kalliolla on Ursan tähtitorni vuodelta 1926. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry on perustettu vuonna 1921 ja siinä on kunnioitettavat 13 000 jäsentä. Yhdistys järjestää hyvällä säällä tornissa suosittuja tähti- ja aurinkonäytöksiä yleisölle ja harrastajille.
Läntisen Kaivopuiston lukuisista huviloista on jäljellä vain kaksi. Osoitteessa Puistokatu 2 on vilinää ja vilskettä, sillä siellä toimii päiväkoti Kaivopuisto. Rakennuksen suunnitteli insinööri Hugo Neuman (1847–1906) vuonna 1876 asuinhuvilakseen. Rakennusta on sen valmistumisen jälkeen useita kertoja muutettu, siten että alkuperäisestä on enää jäljellä joitakin seinien ja kivijalan osia.
Osoitteessa Puistokatu 4 on nykyisin toimisto ja rakennustaiteen museon tiloja. C.H. Nummelinin vuonna 1881 suunniittelema kaksikerroksinen puuhuvila on säilyttänyt hyvin alkuperäisen ulkoasunsa. Se on hyvä esimerkki 1800-luvun lopun helsinkiläisestä huvilarakentamisesta. Huvilassa asuivat 1800-luvun lopulla näyttelijätär Ida Aalberg (1857–1915) ja hänen puolisonsa lakimies ja innokas fennomaani Lauri Kivekäs (1852–1893).
Kaivohuoneen vieressä kasvaa Itsenäisyyden kuusi, jonka pääkonsuli Rudolf Ray lahjoitti Suomelle 1917 siemenestä istuttamastaan taimesta. Hän on myös lahjoittanut kuusen muistokiven 1931. Muistokiven isänmaalliset tekstit on syytä lukea. Kuusen siemenistä on kasvatettu taimia, joita on istutettu ympäri Suomea.
Puistokujanteen Kaivohuoneen päässä on punagraniittinen juoma-allasveistos Kalastava karhu vuodelta 1916. Sen on tehnyt kuvanveistäjä Bertel Nilsson (1887–1939). Veistos on peräisin kilpailusta, jossa etsittiin veistoksia kaupunkia kaunistamaan.
Suomenruotsalaisen runoilijan Arvid Mörnen (1876–1946) muistomerkki Itäisen puistotien ja Ehrenströmintien kulmauksessa on Nylands Nationin järjestämän kilpailun tuotos ja sen on tehnyt kuvanveistäjä Viktor Jansson (1886–1958) vuonna 1951.
Ehrenstömintien varrella on myös tutkimusmatkailija ja tiedemies Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) muistomerkki. Nordenskiöld oli ensimmäinen tutkimusmatkailija joka purjehti Koillisväylää pitkin Jäämereltä Tyynelle merelle vuonna 1878–1879. Muistomerkki koostuu kolmesta graniittipaadesta, jotka symboloivat jäävuoria ja ahtojäätä. Paasissa on myös karttareliefi Koillisväylän purjehduksesta. Muistomerkki paljastettiin 1985 ja sen ovat suunnitelleet kuvanveistäjä Heikki Häiväoja (s.1929) ja arkkitehti Eric Adlercreuz (s.1935). Nordenskiöldin rintakuvan muistomerkkiin on tehnyt kuvanveistäjä Johanna Häiväoja (s.1960).
Yllätyksellisiä löytöjä puiston eri puolilla ovat neljä kuvataiteilija ja tanssija Sanna Karlsson-Sutisnan (s.1965) veistosta, jotka on tehty lahopuihin ja yksi koivun torsoon. Karlsson-Sutisnan tavaramerkki ovat väliaikaiset veistokset, jotka saavat maatua ympäristöönsä, mutta sitä ennen ne tuottavat löytäjälleen oivaltamisen iloa. Puista löytyvät hahmot ovat kuin ikiaikaisia puiden henkiä.
Vuonna 2005 puistoon ilmestyi 30 uutta penkkiä, joiden selkämykseen oli kiinnitetty messinkilaatta, jossa oli runo. Kyseessä oli rakennusviraston ensimmäinen sponsorointihanke. Yhteystietoyritys Fonecta lahjoitti penkit ja runot kerättiin suomalaisten rakastetuimmilta elossa olevilta runoilijoilta. Penkkien paljastustilaisuudessa runoilijat iloitsivat siitä, että heidän runonsa pääsivät ulos kirjan kansien välistä, osaksi ihmisten puistokokemusta. Runopenkit ovatkin olleet erittäin pidettyjä. Kuinkahan moni kosinta on tapahtunut penkillä, jossa on Mirkka Rekolan (s.1931) runo: “Minä rakastan sinua. Minä sanon sen kaikille.” Kaivopuiston historiallista mallia olevat penkit tehdään käsityönä kaupungin omalla verstaalla.
Kaivopuiston suosittua leikkikenttää koristaa upea Lohikäärme ja pylväiden nokassa kököttävät pöllö, merimetso ja kuningaskalastaja. Puiset veistokset on tehty rakennusviraston silloisella käsityöpajalla. Kentän vieressä on shakinpeluualue ja puiston yleisökäymälä. Käymälän lähellä on kallioon hakattu oviaukko, josta hälytys- ja huoltoajoneuvot pääsevät tunnelia pitkin Suomenlinnaan. Puistoon on suunniteltu vielä kaksi yleisökäymälää lisää ja ne rakennetaan lähivuosina. Vanhempi käymälä Kaivohuoneen takana odottaa uusiokäyttöä. Puiston roska-astioiden kokoa on suurennettu ja siellä näkeekin useita ns. Citykita ja Molok -merkkisiä astioita, joiden tilavuudesta 2/3 on maan alla.
Kaivopuiston uusin veistos on taiteilija Pekka Jylhän (s.1955) Odotus veistos. Se paljastettiin Äitienpäivänä 2010 Kaivopuiston läntisessä kulmauksessa matalalla kalliolla. Kullanhohteiseksi kiillotettu pronssinen veistos esittää lasta odottavaa äitiä pitsihelmaisessa mekossa, vasen käsi keveästi vatsakummun päällä. Nuorella äidillä on lenkkitossut jalassa ja sukanvarret laskoksilla nikoissa. Katse siintää merelle. Veistoksen sisällä oleva sähkövalo heijastuu hameen pitsikuvioiden läpi vatsakummun kohdalla. Veistoskokonaisuuteen kuuluu myös rantapallo, joka on samaa kiillotettua pronssia kuin naisfiguuri. Veistoslahjoitus on Kesko Oy:n yhteiskuntavastuullinen kannanotto lasten, lapsiperheiden, äitien ja turvallisen tulevaisuuden puolesta. Juhlallista julkistamistilaisuutta koleassa kevätsäässä seurasi suuri joukko kaupunkilaisia.
Kaivopuisto elää ja muuttuu
Nykyisin rakastettua “Kaivaria” voi jo tituleerata kansanpuistoksi. Se on lähialueen asukkaiden ulkoilupuisto, mutta myös koko pääkaupunkiseudun yhteinen tapahtuma- ja piknikpuisto.
Kaupunginpuutarhurina vuosina 1946–1957 toiminut Bengt Schalin rikastutti huomattavasti Kaivopuiston ja muidenkin Helsingin puistojen kasvivalikoimaa. Schalin piti erityisesti kukkivista koristeomenista, joita on lisätty puistoon. Sieltä löytyy myös Amerikan mustapoppeli, kynäjalava ja pyökki tavallisempien jalojen lehtipuiden lisäksi. Kaivohuonetta vastapäätä, tontteihin rajautuvalla reunalla, on upea alppiruusuistutus, joka on tehty yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa 1970-luvun lopulla.
Kaivopuiston perusparannussuunnitelman on tehnyt maisema-arkkitehti Gretel Hemgård. Puistoa korjataan ja uudistetaan osissa. Puiston Länsiosan Valkoinen puutarha, jossa kukkii pääosin valkoisia kukkia, puita ja pensaita, valmistui 1990-luvun lopulla.
Suurin rasitus puistolle aiheutuu vappuna, jolloin puistoon kerääntyy noin 45 000 ihmistä vappupäivän piknikille, satoi tai paistoi. Rakennusvirasto on jo usean vuoden ajan tehnyt hartiavoimin töitä, että puistovanhus säilyisi tapahtumasta mahdollisimman vähin vaurioin. Vapun piknikistä uhkasi muodostua kilpavarustelutapahtuma. Puistoon raahattiin kalusteita sohvista lähtien ja kaikki jätettiin puistoon piknikin jälkeen. Kuohuviinipullojen keruutempaus yhdessä Helsingin Sanomien kanssa aloitettiin vuonna 2005 ja se on osaltaan helpottanut puiston jälkisiivousta. Seuraavana tavoitteena on saada ihmiset kunnioittamaan puistoa ja tulemaan piknikille niin, että jätettä jää mahdollisimman vähän.
Kaivopuiston kujanteen uusimistyö, tämän vuosisadan suururakka
Vuonna 2009 alkoi puiston suurin urakka, lehmuskujanteen uusiminen. Kujanteen puista suuri osa oli jo niin lahoja, että oli tullut niiden uusimisen aika. Vuonna 1998 tapahtui traaginen onnettomuus, kun yksi lehmuksista katkesi tuulen voimasta ja surmasi nuoren naisen. Puhuttiin Kaivopuiston Tappajalehmuksesta.
Kujanteessa on tärkeää, että istutettavat puut ovat tasaikäisiä. Kujanteen uusiminen aiheutti valtavasti keskustelua, aivan viime metreille asti. Kujanteen istutustyöt jopa viivästyivät, kun eräs valtuutettu halusi työlle maisemaluvan. Valtuutettujen toive oli myös, että jokunen vanha puu säilytettäisiin.
184 tasakokoisen ja hyvälaatuisen lehmuksen hankkiminen ei myöskään ollut yksinkertaista. Suomesta sellaisia ei löytynyt. Kunnon puut löytyivät viimein Tanskasta, Odensen lähellä sijaitsevalta Kortegaards Planteskolalta, josta ne tuotiin rekoilla Helsinkiin. Puiden kasvualusta 1830-luvulla oli hyvin matala, kallioperäiseen puistoon ei luultavasti saatu sen ajan louhintatekniikalla syvempää ojaa puille. Nyt juuristoalueelta on louhittu kalliota tarpeeksi syvältä, jotta puiden juuret saavat kunnolla tilaa. Puut ovat keisarinlehmuksia, Tiliax europaea ‘Pallida’
Puiden kasvualustana on erityistä, kantavaksi kasvualustaksi kutsuttua maa-ainesta, joka sisältää paljon kiviainesta. Istutettaessa noin nelimetriset taimet ilahduttanevat helsinkiläisiä seuraavat 500 vuotta. Puiden istuttamisen yhteydessä Kaivopuiston viemäröintiä ja valaistusta uudistettiin myös. Näin on haluttu varmistaa, että suosittu puisto kestää paremmin kulutusta.
