Mistä tunnistaa kartanon? Kartanolla tarkoitetaan yleisesti vaurasta suurtilaa ja sen isoa päärakennusta ja sitä ympäröivää maisemaa. Kartanoilla oli paljon metsää ja viljeltyä maata.
Kartanomaiseman tunnusmerkkejä ovat näyttävä muotopuutarha, vapaamuotoisempi englantilainen maisemapuutarha ja kartanolle johtava puukujanne. Helsingin kartanoilla on myös jonkinlainen yhteys veteen, jokeen tai mereen ja läheiseen maantiehen. Jäänteitä ja hienoja kokonaisuuksiakin näistä tunnusmerkeistä on Helsingissä kokonaista 27 kohteessa.
Kartanot eivät olleet vain aatelisten ja paremman väen oleiluun tarkoitettuja komeita asumuksia. Moni oli hyvinkin vireä tuotantolaitos. Kartanoiden omistajat olivat edelläkävijöitä maa- ja karjatalouden kehittämisessä. Maanviljelyn ja karjankasvatuksen lisäksi kartanoilla oli pienteollisuutta: vesisahoja, rautaruukkeja, tiilitehtaita, kasvihuoneita ja taimitarhoja.
Helsingin kartanot ovat syntyneet kahdessa aallossa. 1600-luvun puolivälissä, Ruotsin vallan aikana Helsingin pitäjässä oli viisitoista kartanoa, jotka olivat ns. rälsstiloja eli aatelisten omistamia tiloja, joiden ei tarvinnut maksaa veroja. Veron sijaan tilat lähettivät ratsumiehen tai -miehiä kuninkaan joukkoihin.
Sysäyksen kartanoiden määrän toiseen aaltoon antoi Viaporin linnoituksen rakentaminen vuodesta 1748 alkaen. Korkeat upseerit ja liikemiehet hankkivat kartanoita asunnoikseen ja toiseksi tulolähteekseen. Viaporin linnoituksen ja uuden pääkaupungin rakentaminen tarvitsivat valtavasti rakennusmateriaaleja. 1809 Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta ja sitä myötä Helsingistä maan pääkaupunki vuonna 1812. Pääkaupungin johtavat virkamiehet ja liikemiehet innostuivat hekin ajan hengen mukaisesti hankkimaan kartanon asunnokseen ja sijoituskohteeksi. 1840-luvulla Helsingin pitäjässä oli jo 40 kartanoa. Nykyisin Helsingissä on jäljellä 27 kartanoa ja yksi, Östersundomin kartano, uudella liitosalueella.
Kartanot muutoksen tuulissa
Kartanoiden taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman heikentyminen 1800-luvun puolivälin jälkeen johtui yhteiskunnassa tapahtuneesta poliittisesta murroksesta. Sääty-yhteiskunta alkoi murentua ja aateli menetti johtavan asemansa mm. maaorjien vapauttamisen myötä.
Kaupunki kasvoi, rautatie rakennetiin, maan tarve oli kova. Kartanonomistajista osa satsasi puutarhaviljelyyn. Osa palstoitti maitaan ja tarjosi niitä myyntiin huviloiksi tai viljelykseen. Parempi väki osti mielellään tontteja ja rakennutti niille kesähuviloita. Syntyi Helsingin huvilakuttuuri.
Helsingin hallinto ei aluksi ymmärtänyt ottaa aktiivista otetta maanhankinnasta, vaikka tonttipula oli kova. Tämä synnytti maayhtiöitä, jotka ostivat maita, jakoivat ne tonteiksi ja myivät niitä edelleen. Maayhtiöiden johdossa oli kaupungin kehittämisestä kiinnostuneita johtavia talousmiehiä, yliopistoväkeä, insinöörejä ja arkkitehteja. Vuoden 1907 lopulla maayhtiöt olivat lähes saartaneet silloisen Helsingin omistamillaan mailla. Viimein kaupungin virkamiehet heräsivät ja perustettiin asemakaavatoimikunta miettimään Helsingin ja sen eri toimintojen kasvun myötä tarvitsemia maa-alueita.
1906 päättyivät säätyvaltiopäivät, Suomi sai yksikamarisen eduskunnan ja kaikki kansalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Itsenäistymisen jälkeen alettiin säätää merkittäviä lakeja, joissa aateli ja muut suurmaanomistajat menettivät vähitellen etuoikeutensa. Kyösti Kallion ajama laki vuokra-alueiden lunastamisesta, ns. torpparilaki, astui voimaan sisällissodan jälkeen 1918. Torpparit olivat osallistuneet kartanoiden töihin taksvärkkityönä eli ilmaisena päivätyönä korvaukseksi siitä, että saivat viljellä ja asua torpassaan. Uuden lain myötä he saivatkin lunastaa torpat omikseen ja heistä tuli itsenäisiä pienviljelijöitä. Myös maattomat saivat omaa maata kartanoiden maista vuoden 1921 Lex Kallion nimellä tunnetun lain avulla. Kartanoille se tarkoitti sitä, että maanviljelys oli kalliimpaa, kun työvoimalle piti maksaa palkkaa. Pikkuhiljaa suurtilat murenivat ja vaihtoivat omistajaa tämän tästä, päätyen lopulta kaupungin omistukseen maanhankintojen yhteydessä.
Voidaan sanoa, että Helsinki on kasvanut ja laajentunut pääasiassa entisten kartanoiden maille. Meidän on siis kiittäminen kartanoita, että Helsingissä on mielenkiintoisia kaupunginosia ja upeita, historiallisia puistoja, joiden tarina kumpuaa kartanoiden historiasta. Kartanoalueet ovat merkittävä identiteettitekijä ja ylpeyden aihe monille kaupunginosille.
Kukoistusaikansa jälkeen Helsingin kartanot ja niiden miljööt ovat kokeneet tahoillaan monenlaisia vaiheita. Jotkut ovat tuhoutuneet ja toiset nousseet uuteen kukoistukseen unohduksen kurimuksesta. Tänä päivänä Helsinki ymmärtää kartanoalueidensa merkityksen, mutta vieläkään ei ole yhteistä näkemystä, miten tästä arvokkaasta ja vähiin käyneestä kulttuuriperinnöstä tullaan jatkossa pitämään huolta.
Lähde: Ranja Hautamäki: Kartanot kaupungissa, Aalto yliopisto 2016.