Haltiala

Tuomarin­kylän kartanon historia

Tuomarinkylän kartano ja siihen myöhemmin liitetty Haltialan kartano ovat aikoinaan kuuluneet kiinteästi Helsingin pitäjän kirkon maaseutualueeseen. Nimi Tuomarinkylä (Domarby) esiintyy asiakirjoissa ensimmäistä kertaa 1417. Tuomarinkylä oli 1500-luvulla vauras talonpoikaiskylä. Talonpojat harjoittivat maanviljelyksen ohella laivanrakennusta ja talonpoikaispurjehdusta eli kaupankäyntiä.

Helsingin seudun kartanokulttuuri kehittyi Viaporin rakennustöiden seurauksena. Upseeristo hankki omistukseensa kartanoita ja muita tiluksia, rakennutti niille uusia rakennuksia ja sai lisätuloja maanviljelyn lisäksi myös perustamiensa kalkkilouhosten, sahojen, tiili- ja kaakelitehtaiden tuotannosta ajanjaksona, jolloin rakennustoiminta oli vilkasta.

Myös Tuomarinkylän kartano on Viaporin vaikutuksesta Helsingin seudulle syntyneitä upseerikartanoita. Sen kantatilana on kauppias Petter Sundin vuonna 1691 hankkima Skepparsin ratsutila, johon vuosien saatossa liitettiin seitsemän muuta tilaa. Kartano muodostettiin 1700-luvun keskivaiheilla vanhan Tuomarinkylän talonpoikaiskylän paikalle. Tuolloin kartanon omisti majuri Magnus Brunow. Vuonna 1790 Tuomarinkylän kartanon osti sotakamreeri Johannes Weckström. Hänen rakennuttamansa nykyinen päärakennus valmistui 1790 ja piharakennukset ovat samalta ajalta.

Pihaneliön erottaa talouspihasta kiviaita portteineen. Kartanoon kuuluu samalta ajalta periytyvä ruutupuutarha sekä puisto 1800-luvun alusta. Tilanhoitajan hirsirakenteinen asuintalo ja kartanopihan pohjoispuolella sijaitsevan karjapihan rakennukset ovat 1800-luvun lopulta.

Tuomarinkylän kartano vanhoine kartanorakennuksineen ja 1900-luvulla rakennettuine talousrakennuksineen ja puistoineen muodostaa Vantaanjokivarren kulttuurimaisemassa kartanolaitosta hyvin kuvastavan kokonaisuuden.

Tuomarinkylän kartanon alueella on pääkaupunkiseudun ensimmäisen maailmansodan linnoitteista tukikohta XV, asemat 1 ja 2. Kartanon peltojen ansiosta asemiin liittynyt laaja ampuma-ala on edelleen nähtävissä. Kartanon eteläpuolella olevaan asema 1:teen kuuluu juoksuhautoja ja ainoa ehjänä säilynyt, katettu konekivääriasema sekä kaksi tähystysasema ja suojahuone.

Kavaleffien aika 1845–1917

Vuonna 1845 kartano siirtyi venäläisen Kavaleff kauppiassuvun haltuun. Suvun jälkeläinen, asianajaja Alexis Kavaleff kertoi vuonna 2002 taltioidussa harvinaisessa haastattelussa, että kartano ostettiin upeasta rubiinihelmikaulakorusta saaduilla rahoilla. Korun oli lahjoittanut Venäjän keisari Nikolai I yöpyessään Kavaleff suvun kivitalossa Helsingissä vieraillessaan.

Maanviljelysneuvos, agronomi Jakob Kavaleffin (1870–1936) omistuskaudella kartano kehittyi yhdeksi maamme suurimmista maatiloista. Kavaleff liitti Tuomarinkylän kartanoonsa myös Haltialan ja Niskalan tilat.

Kavaleff oli hyvin kiinnostunut kasveista, viljelystä ja karjasta. Hän harjoitti laajaa kokeilutoimintaa kaikilla näillä saroilla. Kavaleffin koepuutarhassa oli mm. satakunta perunalajiketta. Kavaleff perusti myös Helsingin seudun ensimmäisen taimiston. Tuomarinkylän kartano ja siihen liitetyt Haltialan ja Niskalan tilat ovat olleet historiallisen edistyksellisiä maatiloja Suomessa.

Helsingin kaupunki ostaa Tuomarinkylän kartanon

Kavaleff myi Tuomarinkylän kartanon Helsingin kaupungille 1917. Tuolloin maata oli 770 ha, josta viljeltyä peltoa oli 350 ha ja työntekijöitä perheineen 170 henkeä. Kauppakirja oikeutti suvun asumaan Tuomarinkylän päärakennuksessa 1950-luvulle saakka.

Kartanon päärakennus restauroitiin museoksi 1960–1961 kaupunginarkkitehti Taina Laineen suunnitelmin. Ulkoasultaan ja väritykseltään se ennallistettiin 1700-luvun lopun asuun. Kaupunki restauroi päärakennuksen, ja siitä tuli kartanomuseo vuosiksi 1962–2013. Yhdessä sivurakennuksessa toimi viehättävä Lasten museo, joka siirtyi Helsingin keskustaan, Sederholmin taloon vuonna 2012. Kartanomuseo suljettiin vähäisen kävijämäärän vuoksi vuonna 2013.

Haltialan, ruotsiksi Tomtbackan kartanon historia

Haltialan alue on osa Vantaanjoen laakson historiallista kulttuurimaisemaa. Se on maisemallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja luonnonsuojelullisesti arvokas. Kokonaisuuteen kuuluvat Vantaanjoen laaksotasanne. Tasanteella sijaitsevaan Helsingin vanhimpaan viljelyalueeseen kuuluvat hoidetut pellot, niitä rajoittavat metsät sekä Vantaanjoki rantalehtoineen. Nämä maisemat ovat olleet viljeltyinä ja asuttuina yhtäjaksoisesti aina keskiajalta asti.

Haltialan nimi ruotsiksi on Tomtbacka. Se perustuu ruotsin kielen vanhaan sanaan tomt, joka merkitsee asuinpaikkaa, asutukselle aidattua aluetta. Nimi sai myöhemmin suomenkielisen vastineen, ja se yhdistettiin virheellisesti tomte-sanaan, joka tarkoittaa talon henkeä ja satuolentoa ja suomenkielinen nimi Haltiala kehitettiin siitä merkityksestä.

1500–1600 luku

Tomtbacka mainitaan asiakirjoissa ensi kerran vuonna 1511.Vuonna 1540 siellä oli viisi veronmaksajaa. Tila muuttui rälssitilaksi, eli verovapaaksi tilaksi, 1560-luvulla, jolloin sen omisti vouti ja rälssimies Henrik Larsson Creuzhammar. Creuzhammar-suku muodosti 1500-luvun lopulla Tomtbackasta säterin. Säteri on rälssitalo, jonka omistaja on vapautettu ratsupalveluksesta. Hänen leskensä asui tilalla vuoteen 1628, jonka jälkeen tila siirtyi heidän pojalleen. Vuonna 1652 tila siirtyi lääninsihteeri Lars Cranzfeltille.

Nackböle, nykyisin Niskala, esiintyy historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1480. Kylän nimi sisältää sanan nacke, koskenniska. Nackbölessä on ollut keskiajalla myös rälssiä. Nackbölen vanhin kartta on vuodelta 1691. Kylässä oli tuolloin yksi talo. Vanha tontti autioitui tilan siirtyessä nykyiselle paikalleen 1700-luvun lopulla. Tiedetään, että nykyinen tilan rakennus, joka on asumis- ja varastokäytössä, on 1800-luvun lopulta.

1700-luku

Lars Cranzfeltin poika peri tilan ja hänen kuolemansa jälkeen Larsin tytär Katarina Elisabet vuoteen 1726 asti. Hänen jälkeensä kartanolla oli useita eri omistajia lyhyen ajan sisällä. 1770 tiluskartassa näkyy, että peltojen lisäksi tilalla on ollut hedelmäpuita ja vihannesmaita sekä hakamaita laiduntamista varten. Vantaankoskessa on ollut Ruutinkosken kohdalla sahamylly.

1800-luku

1800-luvulla tilalla oli useita eri omistajia. Näistä pidempiaikaisesti tilalla asuivat kruununnimismies Gustav Ruuth 1817–42, sihteeri Karl Gustav Teetgren 1843–46 ja hänen perillisensä vuoteen 1885. Viimeinen omistaja ennen Jakob Kavaleffia oli agronomi Aron Silfast 1886–1913. Komea, kaksikerroksinen, puinen päärakennus rakennettiin 1811, jolloin tilan omistajana oli eversti von Boismannin leski Anna. Päärakennus vuorattiin uudelleen ja maalattiin öljymaalilla 1845 ja silloin se sai paljon empire-tyylisiä koristeita ja balconin eli parvekkeen. Tämä kaikki soveltuu silloisen yleisten rakennusten intendentin, arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778–1840) tyyliin, joten, ”…ei ehkä ole liian rohkeata olettaa, että hän on mahdollisesti osallistunut rakennuksen uudistukseen.” todetaan kirjassa Suomen kartanot ja suurtilat, 1939. 

Vanhassa kaaviossa tilan pihapiiristä vuonna 1881 selvisi, että päärakennuksen eteläpuolella on ollut maitokellari. Muutaman aitan lisäksi pihapiirissä on ollut pitkä puuliiteri, orangeria, asuintiloja sisältävä rakennus, liitereitä, leivintupa, kanala ja jääkellari.

Aivan joen rannassa kauniisti sijainneen päärakennuksen kohtalona olivat toistuvat tulipalot. Viimeinen omistaja ennen Helsingin kaupunkia oli Tuomarinkylän isäntä Jakob Kavaleff vuoteen 1934 saakka. Hän hoiti tiluksia Tuomarinkylästä käsin.

1900-luvun alkupuoli

Maanviljelysneuvos ja innokas kasviharrastaja Jakob Kavaleff rikastutti alueen kasvimaailmaa tuomalla ulkomaanmatkoiltaan puiden siemeniä, joista kasvatettiin puuntaimia Niskalassa, nykyisen arboretumin paikalla. Erikoisia kasveja riitti myös Haltialan kartanon puutarhaan, Niskalan pihapiiriin ja nykyisen Keskuspuiston metsiin. Siemeniä myös tilattiin ulkomailta.

Kavaleff myi Haltialan tilan kaupungille vuonna 1934. Haltialan tilan päärakennus purettiin huonokuntoisena 1960-luvulla. Rakennus oli ollut jonkin aikaa mm. vähävaraisten kaupunkilaisten asuinkäytössä.

Suurin osa Haltialan metsästä hakattiin sota-aikana ns. hätähakkuina 1940-luvulla polttopuuksi ja kartanosta luovutettiin maata Pakilan ja Tammiston omakotialueiksi. Peltojen viljaa käytettiin koulujen ja sairaaloiden ravintona.

Tuomarinkylän kartanon ja Haltialan tilan erotti fyysisesti toisistaan 1920-luvulla rakennettu Kirkkotie eli vanha Tuusulantie ja 1970-luvun alussa valmistunut Tuusulanväylä.